Vihasin pyöräilyä lähes koko aikuisikäni – se edusti minulle pakkoa, hitautta ja loputonta vastatuulta. Nyt, parin vuosikymmenen tauon jälkeen, hyppäsin yllättäen takaisin satulaan sähköpyörän kyydissä. Mitä ihmettä tapahtui, ja voiko vannoutunut pyöräilynvihaaja oikeasti muuttaa mielensä?
Reilun parin viikon Elämää analogisella aikakaudella -projektini on nyt päättynyt. On tullut aika raportoida viimeisen viikon kuulumiset, sekä vetää yhteen koko höskä.
Rehellisyyden nimissä toinen viikko oli huomattavasti haastavampi. Uutuudenviehätyksen häivyttyä tapojen purkamiseen tarvittiinkin astetta enemmän tahdon voimaa. Laarini ei ole loputon, joten epäonnistumisiakin tapahtui.
Kirjoittelen tätä postausta lauantaiaamuna klo 6 siemaillen samalla helmikuun hämärän hiljaisuudessa aamukahvia. Tosiasiallisesti heräsin tänään luontaisesti jo ennen viittä. Omassa päässäni hälytyskellot soittivat virhettä. “Nyt on väärin nukuttu. Kerrankin on mahdollisuus nukkua pitkään ja herätä ilman kellon soittoa. Tämä on epänormaalia ja vaatii korjausliikettä.”
Lanseerasin joulun alla testin, jonka aikana tarkoitukseni oli luopua ultraprosessoidusta ruoasta kahdeksi viikoksi, aina 23.12. saakka. Ajankohta oli mahdollisimman haastava, tiedetään. Tunnetusti joulun alla on kovastikin menoa, ja jos jonkinmoista houkutusta jouluherkkujen ääreen. Blogin hengessä kerron nyt ultra-rehellisesti miten kävi.
