Minulla on keittiössä pieni paradoksi.
Rakastan ruokaa, ravitsemustieteen hifistelyä ja ruoanlaittoa, mutta en erityisemmin nauti reseptien kehittelystä. En halua improvisoida, yhdistellä kymmentä erikoista maustetta tai rakentaa annoksia Instagramia varten. Mieluummin joku muu on jo tehnyt kokeilut puolestani.
Kannatan jossain määrin rutiineja. On helppoa herätä joka aamu samalla kellonlyömällä, kulkea koiran kanssa tutut polut, istua työmaalla siinä samassa paikassa, käydä niissä tietyissä jumpissa ja uimahallilla, ottaa aina se sama pukukaappi tai parkkipaikka, syödä turvaruokia, pukea samaa neljää värimaailmaa yllensä ja lakata kynnet sunnuntaisin.
Olen innostunut, suorastaan hurahtanut! Tätä tunnetta olen janoisasti metsästänyt jo tovin. Vihdoinkin tuntuu siltä, kuin arjessa olisi jotain mukavaa särmää, erilaista. En olisi uskonut huhtikuussa pyöräkaupoille astellessani, että sähköpyörän (!) hankinta voi sysätä elämässä positiivisen spiraalin pyörimään.
Olen tietotyöläinen, joten teen istumatyötä.
Kukaan ei liho tai rapistu yhden päivän istumisen johdosta. Mutta, mitä tapahtuu, jos istuu päivästä, kuukaudesta, vuodesta, vuosikymmenestä toiseen, aina hieman enemmän kuin muut? Tuhansien näennäisesti pienten valintojen toistuessa, alkaa vaikutus muistuttamaan korkoa korolle -laskelmaa, mutta kehossa. Niin hyvässä, kuin pahassa.
