Helsingin Kirjamessut 2026

Pimenevien syyspäivien vastavoimaksi on mukava suunnitella pakokeitaita katkomaan arkirutiinit. Itselleni syksyiset Helsingin Kirjamessut edustavat bloggaajan märkää unta, ja etenkin mahdollisuutta inspiroitua sanojen äärellä. Olkoonkin, että tämä tarkoittaa vääntäytymistä klo 5:44 Pohjanmaalta kohti etelää suuntautuvaan junaan.

Vesisateen siivittämän lauantaiaamun hämärässä meitä odotti lähes tyhjä juna. Extra-luokan tarjoamat kahvit herättelivät samalla, kun mutustelin eväsleipiä, ja kaivoin läppärin repusta. Seuraavat tunnit olin pyhittänyt messu-aikataulun optimaaliseen suunnittelemiseen.

Kirjamessut ovat laajentuneet Pohjoismaiden suurimmaksi kirjallisuustapahtumaksi

Viime vuonna (2025) messut saavuttivat kunnioitettavan kävijäennätyksen 105 000 vierailijallaan. Tätä kirjoittaessa en ole vielä tietoinen tämän vuoden kävijämääristä, mutta en usko kauas jäätävän, ainakaan lauantain tungoksen perusteella.

Uskon, että osasyy suosioon on messutarjonnan laajeneminen kirjakauppatyyppisestä ytimestään useille poluille. Samalla lipulla pääsi nimittäin nauttimaan Levymessuista, Ruoka- ja Viinimessuista, käsityöpajoista, erinäisistä yhteiskunnallisten tai uskonnolisten järjestöjen sanomasta, tai jopa noitaopiston/pakanallisen toiminnan kumeluureista.

Paisuneet messut toivat mukanaan lieveilmiöitä – ei lisää vieraita enää lauantaille!

Käytännössä messujen paisuminen tarkoitti hidasta, etanan lailla etenevää kävelyä esiintymislavalta toiselle, seisoskelua istumapaikkojen puutteessa, tolkuttoman pitkiä jonoja suuresta kuormituksesta törkyisiksi sotkeutuneisiin naisten vessoihin, ja odottelua lounaan/kahvikupposen metsästyksessä. Sisäänpääsy ja narikka vetivät hyvin, eli niiden suhteen ei sentään tarvinnut aikaansa haaskata.

Kuulin toisella korvalla usean tuskastuneen messuvieraan päivittelevän lauantain ihmismassaa. Ei kuulemma ole moista nähty miesmuistiin.

Omien kokemusteni mukaan tämän vuoden tungos veti kirkkaan voiton – ainakin jos käyttää istumapaikkoja ja naistenvessojen jonoja kriteereinä. Jopa isoimman Senaatintorin katsomot olivat osassa esityksissä äärimmillään täynnä, jättäen ison massan seisoskelemaan lavan ympärille. Itse, katsomon ylimällä parvella istuessani, pelkäsin paikoitellen jopa koko hökötyksen sortuvan kuorman alla!

Mielestäni liika on liikaa. Ainakaan lauantain kävijämäärät eivät voi tästä enää kasvaa – ellei sitten tilaa laajenneta.

Toisaalta, voisiko suosio tarkoittaa signaalia lopullisesta kyllästymisestä pinnalliseen pikakulttuuriin?

Nykyajan trendien mukaan kirjallisuus-genren luulisi laahustavan kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Raatorehellisesti…useimpien ihmisten suosion ja huomion saa kalastettua parhaiten pinnallisella ja helpolla hötöllä, tiktok tai reels -videoilla, puhutulla puheella jne.

On pelkästään retrohenkistä kaivaa junassa, bussissa tai tauolla esiin fyysinen kirja. Osalle on mahdotonta keskittyä pidempien tekstien lukemiseen, kaikki pitäisi selostaa valmiiksi ääneen puhumalla. Suuntaus on saanut minut surulliseksi, sillä ajattelustamme, sekä tavastamme olla, on katoamassa syvyys.

Edellä mainituista syistä johtuen mieltäni ilahdutti suuresti valtava kiinnostus kirjallisuuden masters-tapahtumaa kohtaan. Mitä jos tämä tarkoittaa, että olemme viimein heräämässä kulttuurin rapautumisen haittapuoliin? Mitä jos olemme tajuamassa, että loputon scrollaaminen tai suoratoiston kuluttaminen ei yksinkertaisesti tee hermostollemme, tai aivotoiminnalle hyvää? Mitä jos olemme avaamassa silmät sille, miten hulluilta näytämme kävelemällä läpi rajallisten elämän päivien tuijottaen enimmäkseen pientä välkkyvää ruutua? Mitä jos olemme alustamassa kapinaa kohti bottien luomaa silotellun sielutonta sisältöä vastaan? Kutkuttavia, ja toivoa herätteleviä ajatuksia…

(Tosin…se kyynisempi puoli minusta voisi uskoa, että osa porukasta käy messuilla vain “brändäämässä” itseään, tai sitten vierailevina tähtinä runsaan oheistarjonnan houkuttelemina.)

Profiili messuilijana?

Tiedän, että monet messuilijat kulkevat virran ja fiiliksen mukana, varaavat aikaa nautinnolliselle kiertelylle ja yllätyksille. Osalle uusien (edullisten) kirjallisten löytöjen tekeminen ja ostoskassien täyttäminen on se messujen suola.

Itse edustan sitä “juoksujalkaa luennosta toiseen” -lajia. Turhan usein ei avaudu mahdollisuutta kuulostella livenä mm. Satu Rämön, Viveca Stenin tai Sauli Niinistön kuulumisia. Tapitin innokkaana kuuntelemassa kirjailijoita puhelimen notes-app avoinna. Imin itseeni kunnioitetun ammattiryhmän aatelisten vinkkejä ja opin erinäisiä tapoja ajatella. Hekumoin kaiken oppimani äärellä, kuin pahin informaationarkomaani konsanaan.

Messuseuranani oli tänä vuonna Mr., joka edustaa aivan toista ääripäätä, eli “kiertely ennenkaikkea” -kategoriaa. Agendaa suunnitellessani tiesin lähes varmasti, että häneltä loppuu turnauskestävyys luentoja kohtaan jossain vaiheessa. Näin kävikin, joten jakauduimme välillä kahteen. Luentoni päättyivät klo 19:30, mutta siinä vaiheessa messuseuralainen oli jo aikapäiviä sitten vastaanottanut meidän hotellihuoneen Scandic Pasilasta.

Jakautuminen on mielestäni oivallinen strategia, etenkin silloin, kun joukon profiilit ovat erilaiset. Miksi tuhlata 26 euron sisäänpääsymaksua, ja itseään kiinnostavia tilaisuuksia vain siksi, että pitäisi “kädestä” toista aikuista ihmistä?

Messujen kohokohdat 2026

Tälläkin kertaa jäin positiivisesti harmittelemaan runsauden pulaa. Rukkasin kalenteriini osin tuplasessiota, sillä ennustin, että osin salit ja lavat olisivat ääriään myöden täynnä, tai sitten liian kaukana toisistaan minuuttien siirtymiä ajatellen.

Ensisijaisia kiinnostuksen kohteinani olivat tänä vuonna Arne Dahl, Leena Lehtolainen, Pirkko Saisio, Satu Rämö, hörhöpuolelta esitykset mustista noidista, sekä esoteerikoista ja viimeisenä kustantamojen käytännön vinkit kirjoittajille. Tosin sanoen, viehätyin enimmäkseen dekkarilinjasta ripauksella hörhöilyjä ja karismaa.

1. Erikoinen Musta Noita

Parhaiten mieleeni jäi Elina Sjöblomin Musta Noita -esitys, koska se oli niin erilainen suhteessa kaikkeen muuhun. Sjöblom avasi puheessaan noitien tapaa ajatella. Kaikki kuulosti kovin tutulta kenelle tahansa, joka on joskus lukenut manifestoinnista, energioista tai intuitiosta.

Mietin mielessäni, että uskomusten suhteen puhumme monesti samoista asioista – ainoastaan brändi on sovitettuna kullekin sopivaan viitekehykseen.

Tuntui mukavan mystiseltä, kun Sjöblom kertoi tuntevansa, että yleisössä on monia mustia noitia. (Koska energiat vetävät toisiaan puoleensa, ja noidat vain löytävät maagisesti toisensa.) Tässä vaiheessa useat kuuntelijat vilkuilivat salavihkaa toisiaan.

2. Sympaattinen Arne Dahl

Maallisemmalta osastolta ilahduin erityisesti ruotsalaisen Arne Dahlin tapaamisesta. Hassua, että juuri edeltävänä viikkona Albanian lomallani satuin lukemaan hänen Pahan Piirissä -teoksensa. Enpä olisi uskonut, että viikkoa myöhemmin tapaisin kirjailijan ihan livenä.

Mietin Pahan Piiriä lukiessani, että tämän kirjan on täytynyt kirjoittaa joku sukulaissieluni. Useimmilla dekkaristeilla ei luultavasti tulisi mieleenkään kirjoittaa preppaajista, tai ilmastoaktivismista keskeisenä osana juonta tai motiiveja.

Arnen johtoajatuksena oli “what if” -ajattelu. Kirjailijalta pitäisi löytyä kiinnostusta “vatvoa” elämässä havaittuja pieniä kohtauksia, ja jatkojalostaa niistä mitä mielikuvituksellisempia skenaarioita. Hänelle kirjoittaminen oli se the Palkinto. Juonen tarkka suunnittelu sen sijaan ei tuntunut niin kiinnostavalta.

Kirjailijathan jakautuvat usein karkeasti jaoteltuna kahteen eri koulukuntaan: suunnittelijoihin, joilla on kirjoittamista aloitettaessa tarinan elinkaari tarkemmin mietittynä, tai intuitiiveihin, jotka antavat tarinan kehittyä kirjoittamisen aikana.

Taidan itse kuulua Arnen lailla intuitiivisten kirjoittajien heimoon? Tosin, metodini vaihtelee paljolti tekstin lajityypistä riippuen…Jos mietin puhtaasti kumpi on hauskempaa, niin kallistun intuitiivisen koulukunnan puoleen. Minulla saattaa olla toki tietty pääsanoma/viesti/näkökulma/arvo tms. mielessä, mutta kirjoittamista aloitettaessa en tiedä tarkalleen miten pääsen siihen.

3. Karismaattinen Pirkko Saisio

Pronssisijalle tänä vuonna kohoaa Senaatintorin aivan äärimmilleen vetäneen Pirkko Saision haastattelu. Karismaattisen kirjailijan soljuvaa puhetta oli mukava kuunnella. Hän hauskuutti yleisöä jakamalla kokemuksiaan mm. alati virheitä tekevän, ja niitä pahoittelevan teköälyn suhteen. Uskon, että naurava messuyleisö pystyi samaistumaan täysin kokemuksiin.

Pirkon uutuudessa Ilmestyskirja liikutaan teemallisesti vakavan sairastumisen ja sen seurannaisten tiimoilla. Kirja on syntynyt tosielämäpohjaisesti, eli hän on itsekin sairastanut vastikään syövän.

Vierastan erittäin vahvasti sekä kirjallisuudessa, että elokuvissa vakavien sairaskertomusten ympärille rakennettua tarinankerrontaa. Olen valitettavasti ennakkoluuloissani luokitellut ko. genren tunnepornoksi. Pahoittelut siis, että Pirkon kirja jäi tänä vuonna hyllyyn! Luultavasti olisin voinut oppia jotain tärkeää, mutta senkin uhalla passaan tilaisuuden. Saa analysoida, mitä kaikkea tämä kertoo minusta 🤓.

Scandic Pasilan kautta paluu arkeen

Messujen päätteeksi oli mukava kömpiä junan sijaan vajaan kilometrin kävelyetäisyydellä sijainneeseen Scandic Pasilaan. Olimme varanneet hotellin jo kuukausia etukäteen, sillä tiesin paikan olevan Kirjamessujen aikaan suurella todennäköisyydellä loppuunmyyty.

Pitkän ja hälyisän päivän jälkeen ei tehnyt enää mieli lähteä illalliselle merta edemmäs, joten ruokailimme hotellin ravintolassa. Vegaanina on kehuttava italialaishenkistä menua, sillä kerrankin sain listalta jotain muuta, kuin iänikuista hampurilaista. No chicken -leike ranskalaisilla ja kaalisalaatilla maistui erinomaiselta – joskin seuraavana yönä unen laatu oli heikkoakin heikompi, johtuen myöhäisestä raskaasta ateriasta.

Aamiaisruuhka yllätti kahdeksan aikaan, suurilta osin luultavasti talviaikaan siirtymisen johdosta. Yleensä tuohon aikaan ei ole viikonloppuisin tungosta, mutta tällä kertaa sai olla iloinen löytämästään pöytäpaikasta. Täyttäkin täydemmällä vatsalla oli silti mukava lähteä junailemaan takaisin kohti Pohjanmaan lakeuksia ja väljempiä vesiä.

…ja lukemaan pimeän karkoittamiseksi

Messuilta mukaan arkeen lähti tuliaisiksi kasa uusia kirjoja. Sydäntä ilahdutti erityisesti ilmaiseksi saatu Ilkka Remeksen Pääkallonkehrääjä, sekä kympillä irronneet Finlandia-voittajat Erityistila ja Jää. Kassissa pilkottavalta Lars Keplerin Medusalta odotan tuttua laatua, ja tarttuipa haaviin yksi musta hevonenkin – ihan vain kiinnostavan messuesityksen inspiroimana, eli unkarilaissyntyisen, Turussa asuvan Patricia G. Bertényin Rikoksista pahin -teos. Mukavia lukuhetkiä siis tiedossa vuoden pimeimpiin kuukausiin.

Kiitos Kirjamessut 2026 – nähdään ensi vuonna!