Spagaattihaaste: Kuukausi 1

Kuukausi sitten lanseerasin spagaattihaasteen, ihan vain huvin vuoksi. Miten paljon olen kehittynyt kuukaudessa? Olenko jaksanut treenata? Vai onko kaikki mennyt päin prinkkalaa? Miten käsittelen vaikeutta?

Lue alkutunnelmista lisää täältä: Olisipa kiva osata spagaatti

Iltaharjoittelu ei ihan toiminut (vielä)

Ajatuksena oli harjoitella 3-4 kertaa viikossa n. 20 min. kerrallaan, pääosin iltaisin. Nå, huomasin, että iltarutiinit ja tavat istuvat sitkeässä.

Kuvittelin, että olisi helppoa nipsaista 20 min. illan suoratoistojakson ajasta, mutta anatomisesti muotoiltu sohvani on vienyt useimmiten voiton. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä havainnosta, en siis suinkaan pahoillani. “Parantumisen” ensiaskel on ongelman tunnistaminen JA tunnustaminen.

Helpointa on yhdistää harjoitukset jumppien yhteyteen

En maannut laakereillani täysin harjoittelematta, vaikka alkuperäinen suunnitelmani ei (vielä) toiminutkaan. Olen tehnyt venyttelyt osana viikoittaisia jumppakäyntejä. Tapaan yleensä saapua salille hyvissä ajoin ennen tunnin alkua, jotta saan ns. “vakkaripaikkani”. Odotellessa on ollut hyvin aikaa vetreytellä raajojaan.

Haasteen parissa saattaa vierähtää hyvä tovi

Kuvittelin salaisissa harhaluuloissani, että haaste olisi helpohko. Olenhan joskus muinoin spagaattiin taipunut, ja liikkuvuuteni on muutenkin hyvällä tolalla.

Mutta, mutta… En ole havainnut kuukaudessa isoakaan edistymistä. Jos oikein pinnistän, niin ehkä ohjelman viimeinen osuus, eli varsinainen spagaattivenytys on helpottunut? En tee enää välikuolemaa kyseisessä asanassa, vaan se alkaa tuntua jopa ihan mukavalta – tavanomaiselta venytykseltä.

Senttejä täysversioon vaaditaan vielä kymmenittäin (!), eli tämän haasteen parissa saan luultavasti häärätä tovin jos toisenkin.

Miten käsittelen vaikeutta?

En ole kovinkaan hyvä kestämään huonoutta tai edes keskinkertaisuutta. Olen pyrkinyt tästä ominaisuudesta aktiivisesti eroon altistamalla tietoisesti itseäni asioille, joissa TIEDÄN olevani luontaisesti jokseenkin surkea tai vähintäänkin pahasti epämukavuusalueella. Heh, terveiset tanssitunneille, small talkille (tai ihan vain sosiaaliselle aktiivisuudelle), korkeille paikoille tai luonnolliselle (harmaavarpusen) ulkomuodolle.

Lasken spagaattihaasteen nyt kuukauden suomalla kokemuksella vaikeaan kategoriaan. Ennustan, että on ihan mahdollista, etten vuodenkaan (!) harjoittelulla enää taivu Hanumanasana-asentoon.

Helpointa olisi lakata itsensä kiusaaminen heti alkuunsa ja luovuttaa. “Ei onnistunut, en osaa, mahdotonta…” Poistaisin vain haasteesta kertovat postaukset muina naisina, enkä hiiskuisi aiheesta sanaakaan. Siivoaisin vaikean (ellei mahdottomaksi osoittautuvan) asian pois näköpiiristä. Kertoisin vain julkisesti tuhkimotarinoita, jotka päättyvät hyvin.

Mutta, raatorehellinen totuus on, että saan elämääni merkitystä nimenomaan kasvusta, en helppoudesta.

Yhtälö tarkoittaa käytännössä sitä, että elämäni on toisinaan vaikeampaa, kuin sen tarvitsisi olla. Olen valmis maksamaan hinnan, koska tiedän, että en osaisi arvostaa vaihtoehtoista minääni.

Krooniselle ihmisten (ja itsensä) tarkkailijalle tällaiset pienetkin asiat (kuin spagaattihaaste) nivoutuvat lopulta aina kokonaisuuteen. Toisinaan kuva on kaunis – joskus ruma.