Mietin taannoin syntyjä syviä. Maailmanparannusjuttuja. Eksistentiaalisia pohdintoja. Mikä ärsyttää? Tänään näppäimistölle pääsee ruodittavaksi itsekkyys. Kriittinen minäni herää, kun kuulen puhuttavan, tai korostettavan tervettä itsekkyyttä. Tuntosarveni kohoavat myös aina, kun joku kertoo “nyt huolehtivansa ensisijaisesti omista tarpeistaan, jotta voisi paremmin auttaa muita”.
Taivaanrannan maalarina olen melkoinen konditionaalissa eläjä. Osa toteutumattomista haaveista johtuu pelkästään uskalluksen puutteesta. Harhautan itseäni yleensä keksimällä syyn olevan jossain muualla, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Milloin kyse on muka ajan (yleisin syy), rahan, taitojen jne. puutteesta, ja toisinaan siitä, että olen vääränlainen persoona (muka). Luulen, että uskalluksen puutteeseen vaikuttaa suuresti taipumus perfektionismiin. En ole kovin hyvä…
Keitä me olemme? Mistä tulemme? Miten selviydymme? Mikä on elämämme tarkoitus? Ah, niin ihania filosofisia kysymyksiä, joiden parissa voisin viettää hiljaisen ikuisuuden kera kynän ja paperin. Ajatus, että joku on oikeassa elämässä perustanut kokonaisen museon näiden kysymysten tutkisteluun aiheuttaa syvän kumarruksen, sekä kiitoksen.
Tänä vuonna vietimme rentouttavan hiihtolomaviikon Thaimaan Pattayalla. Lähdin reissuun kera suurten ennakkoasenteiden. Pattayaa ei kuvata varsinaiseksi rauhan tyyssijaksi, vaan se on tehnyt itseään tunnetuksi kyseenalaisen seksiturismin voimin. Miten kävi? Voiko Pattayalla rentoutua?
Erikan esitys on jakanut mielipiteitä ja saanut osakseen kohtuuttomasti kritiikkiä. Hänen asenteessaan on jotain Manse Rock Goes Female -henkistä kapinaa, joka ei uppoa kaikille – ja juuri se tekee hänestä tähden. Itse en pukeutuisi lateksiin tai laulaisi rohkeita sanoituksia, mutta en myöskään tuomitse niitä, jotka tekevät niin. En kuitenkaan lähtisi tästä rakentamaan suurta naisten voimaannuttamisen liikettä – eikö lavashow voi joskus olla vain lavashow?
