Onko helpotusten metsästäminen hyvästä?
Uskon, että kaikenlaisten helpotusten armoton tuominen ihmiseloon ei välttämättä oikeastaan ole pitkällä aikavälillä hyvä asia.
Näen, tunnen ja koen jo nyt, kuinka osa yhteiskunnasta on luisumassa laiskanpulskeaan eloon. Normaaliin elämään kuuluvat velvoitteet, tavanomaiset vastoinkäymiset ja pienetkin epämukavuudet tuntuvat saavan pakan sekaisin.
Syytän järjestelmää…jonka yksittäiset ihmiset ovat keksineet
Moinen havainto ei varsinaisesti ole ihme tai yllätys, sillä miettikäähän: nykyelämä on oikeastaan rakentunut pitkälti poistamaan vastusta.
Vaivannäön eliminoinnilla palkitaan ruhtinaallisesti. Miljardibisnekset perustuvat usein yksinkertaiseen kysymykseen:
Minkä ongelman voisimme poistaa?
Ja nämä “ongelmat” ovat usein varsin inhimillisiä: liikkuminen, odottaminen, muistaminen, asioiden selvittäminen, kaupassa käyminen, ruoanlaitto, ihmisten tapaaminen, tiedon etsiminen…
Helpoiten tämä kristallisoituu esimerkkien avulla:
- hissit, liukuportaat ja -matot
- autot
- etätyö
- verkkokaupat
- ruoan ja kaiken mahdollisen kotiinkuljetus
- suoratoisto
- some – ja oikeastaan koko internet
- tekoäly
- jne.
En ole kiistämässä kategorisesti näiden hyödykkeiden tai palveluiden tähdellisyyttä. Päinvastoin. Moni niistä on tehnyt elämästä kiistatta parempaa.
Haluan vain herätellä katsomaan asiaa riittävän pitkällä aikaperspektiivillä.
Mitä tapahtuu, kun tulemme helpotusten keksimisessä mahdottoman hyviksi – liian hyviksi – ja saamme vielä avuksemme tekoälyn, joka tekee sekunneissa asioita, joihin ihmiseltä olisi aiemmin kulunut tunteja, päiviä tai jopa vuosia?
Helppo elämä synnyttää uusia ongelmia
Oma, täysin maallikon hypoteesini on, että luomme helpossa maailmassa – ajankuvaan kuuluvasti myös melko minäkeskeisesti – uusia, itse aiheutettuja ongelmia.
- Poistamme elämästä fyysistä vastusta ja saamme tilalle fyysisen passiivisuuden sairauksineen.
- Poistamme odottamisen ja saamme kärsimättömyyttä.
- Poistamme tiedonhaun vaivan ja saamme loputtoman informaatiovirran.
- Poistamme kasvokkaisen kanssakäymisen vaivan ja saamme digitaalisen sosiaalisuuden.
Poistamme pienet päivittäiset pakot, jolloin täytyy erikseen motivoida itsensä tekemään asioita, joita ennen teki automaattisesti osana tavallista elämää.
Ehkä kaikkea vastusta ei sittenkään kannata poistaa?
Miksi kukaan ei puhu koskaan vastustuksen arvosta?
Jos säästän joka päivä tunnin, mutta käytän sen istumiseen, suoratoistoon tai puhelimen selaamiseen, niin olenko oikeasti voittanut mitään?
Ehkä meidän pitäisi joskus laskea myös poistamatta jätetyn vastuksen arvo…
Olen itse elävä esimerkki herännäisestä, joka lopetti (osin) vastustuksen ja saikin tilalle jotain parempaa
Olen huomannut tämän hyvin konkreettisesti omassa elämässäni viimeisen neljän kuukauden aikana.
Ostin sähköpyörän. Pyöräilyinnostuksen kourissa olen siirtynyt lähes sataprosenttisesti lähityöhön (=kevyttä hyötyliikuntaa), ja korvannut auton pyörällä. Olo on ollut huomattavasti virkeämpi.
Ironista kyllä, elämäni on samalla muuttunut hilppasen hankalammaksi. Aamuisin minun pitää:
- tarkistaa sää
- valita sopivat pyöräilyvaatteet
- valmistella työvaatteet
- tehdä eväät
- laittaa naama ja tukka kuosiin
- lähteä tuntia aikaisemmin
- pukeutua ulos
- polkea työmatka
- vaihtaa työvaatteet toimistolla jne.
Etäpäivänä avaisin vain läppärin. Kaiken lähityöhön ja pyöräilyyn liittyvän voisi nähdä ajan ja vaivan tuhlaamisena. Minä näen asian nykyään hieman toisin. Sanat, joita en olisi ihan oikeasti uskonut koskaan kuulevani suustani. (Pelkään kuollakseni, että joku kaunis päivä kadotan vireen, ja sammaloidun taas vanhaan rutiiniin.)
Sähköpyöräilyssä on juuri sopivasti vastusta. Palkaksi saan jotain, mitä en etätyöpäivänä välttämättä saisi: luonnonvaloa, liikettä, ulkoilmaa, siirtymärituaalin ja tunnin, jolloin en tee mitään muuta. Kuka osaisi laskea tälle arvon? (Paitsi minä itse tietenkin, subjektiivisilla mittareilla.)
Mitä jos “vastustus” se mikä vahvistaa, kehittää, tekee meistä ylpeitä: “onnistuimme” – “kaikesta huolimatta”? Mitä jos ilman tätä pientä kitkaa vain jäämme sutimaan ilmaan?
Vaikea hypätä pois helpotusten maailmasta
Tässä on tietysti yksi ongelma. Kaikki muut toimivat edelleen tehokkaasti. Työelämä palkitsee nopeudesta. Palvelut kilpailevat sillä, kuka tekee asioinnista helpointa. Teknologia lupaa säästää aikaa – tekoäly vielä enemmän.
On vaikea tietoisesti lisätä omaan elämäänsä vaivaa, kun ympäristö huutaa:
Nopeammin. Helpommin. Tehokkaammin.
Ehkä avain onnellisuuteen ja kehittymiseen onkin se, että oppii tunnistamaan turhan (jopa haitallisen ja kuluttavan) vastuksen hyödyllisestä? Ei kaiken tarvitse aina olla helppoa, kivaa ja mukavaa. Joskus voi vaatia enemmän itseltään. Se on vain omaksi parhaaksi – lopulta.
