Rutiineja särkemällä yllätyksiin?
Kannatan jossain määrin rutiineja. On helppoa herätä joka aamu samalla kellonlyömällä, kulkea koiran kanssa tutut polut, istua työmaalla siinä samassa paikassa, käydä niissä tietyissä jumpissa ja uimahallilla, ottaa aina se sama pukukaappi tai parkkipaikka, syödä turvaruokia, pukea samaa neljää värimaailmaa yllensä ja lakata kynnet sunnuntaisin.
Mutta. Annas olla, kun kaavaan tulee poikkeama ja virta hajoaa. Tuntuu, kuin kontrolli katoaisi ja kaaos ottaisi vallan. Yhtäkkiä kaikesta tuleekin vaikeampaa. Automaattiohjaus vaihtuu manuaaliin. Aivot huutavat erroria – SOS. En halua.
Kävelevä paradoksi?
Tämä on todella erikoinen, jopa ristiriitainen havainto, sillä tiedän ahdistuvani äärimmilleen liian “helpossa” ympäristössä. Muutun flegmaattiseksi ameebaksi. Miten voin haluta vaikeutta, mutta samaan aikaan ahdistua mitäänsanomattomien rutiinien rikkoutumisesta?
Ehkä en varsinaisesti hae vaikeutta, vaan sellaista itse valittua merkityksellistä haastetta? Voin ilmoittautua maratonille harjoittelematta, elää neljä viikkoa terveyssuositusten mukaisesti, haaveilla matkasta yksin uppo-outoon maahan, istua 14 tuntia putkeen kirjoittamassa ja etsimässä tietoa, tai ilmoittautua vapaaehtoisesti puhumaan isolle yleisölle.
Vaan, kun joku istuu “paikalleni”, tuttu jogurtti on kaupasta loppu, kalenteri täynnä erinäisiä jonkun toisen varaamia kissanristiäisiä, tai lauantaiaamun jumpan sijaan pitäisikin mennä kaupungille, niin sisäinen järjestelmä alkaa vilkutella punaista.
Mistä on oikeasti kyse?
Tässä lienee oikeasti kyse kontrollista, ja sen menettämisestä? Voisin ostaa ajatuksen.
Koen, että rakennan rutiineja hieman kuin infrastruktuuriksi. Ne mahdollistavat haastavamman ajon. Joten, kun tielle ilmestyykin yhtäkkiä kuoppia, niin kestää tovi paikata aukot. Pitää taas vaivautua, muuttaa jotain ympäristössään.
Onneksi ihmisen aivot ovat siitä mukavat vempeleet, että ne joustavat. Joustaminen vaatii vain harjoittelua. Altistumista poikkeamille. Kunnes siitäkin tulee rutiinia, noin vain.
En halua olla se ihminen, jonka pakka hajoaa pienten rutiinien särkymisestä. Täten olen aloittanut siedättämisen – tottumisen sellaisiin pieniin ärsyttäviin muutoksiin. Oikeastaan olen siedätellyt itseäni jo pidemmän aikaa, mutta välillä se vain vaatii enemmän huomiota ja huolenpitoa.
Feel shit and do it anyway
“Feel shit and do it anyway“. Edellä mainitun kaltaista mantraa käytän omassa kognitiivisessa käyttäytymisterapiassani al’a Unfiltered M.
Olen saanut itselleni perusteltua mm. seuraavaa:
- Voin kissanristitellä toisinaan, koska todennäköisyys randomin merkityksellisyyden löytämiseen kasvaa omasta kodista poistumisen jälkeen eksponentiaalisesti.
- Voin leikata etuhiukset (ihan itse), koska olen talsinut viimeiset kaksi vuosikymmentä pitkällä etutukalla.
- Voin julkaista postauksia, vaikka en olisi tehnyt mitään maatamullistavaa tai konkreettista. Jonnekihan tämä ajatusten tulva täytyy suoltaa.
- Voin vaihdella hallilla pukukaappiani ainakin kolmen vaihtoehdon välillä (heh, huomatkaa lievä itseironia).
- Voin tervehtiä tuntemattomia. (Very Finnish Problems).
- Voin parkkeerata autoni pienen pieneen koloon, vaikka siinä kestäisikin tovi ja muut joutuvat odottamaan. Jne. Jne. Jne.
Edessä mielenkiintoinen tulevaisuus
Harjoittelu on oikeastaan loppupeleissä hauskaa. Kuten esimerkeistä huomasitte, kyseessä on vain pienen pienten poikkeamien tietoisesta luomisesta, ei mistään mullistavista haasteista.
Pointti on kuitenkin se, että pienistä puroista iso virta ja niin pois päin…Kyllä te tiedätte. Ja ehkä…ehkä joku kaunis päivä se pieni poikkeama johtaakin ennaltanäkemättön onnekkaaseen lopputulokseen. Sellaiseen, jota ei saavuta hinkkaamalla niitä samoja asioita päivästä toiseen. Ehkä.
