Olen introvertti, En heikko
Sosiaalinen patteristoni alkaa olla tällä hetkellä latauksen tarpeessa. Olen viettänyt lähes koko toukokuun ns. “edustamista” vaativissa tilaisuuksissa – arjessa, sekä vapaalla. Hermostoni huutaa pääsyä virikkeettömään ympäristöön. Haaveilen valkoisen pehmeästä hotellihuoneesta, johon voisin lukittautua ilman nettiä koko viikonlopuksi, eväiden kera.
Olen sekä psykologisten, että DNA testien mukaan puhdasverinen, jatkumon ääripäässä oleva introvertti. Kaltaisiani on n. 1-3% väestöstä, TOSIN, koska suuntautuneisuutta mitataan jatkumona, ei voitane puhua matemaattisista faktoista. Tämä tarkoittaa, että oikeasti saatankin olla skaalalla hieman ekstrovertimpi.
Halusin omistaa kokonaisen postauksen pelkästään introverttiyteen keskittyen, koska vieläkin siihen yhdistyy valheellisia uskomuksia. Koen usein tulevani väärin ymmärretyksi, kohdatuksi, kohdelluksi ja profiloiduksi, juurikin virheellisten uskomusten vuoksi.
Korjataanpa siis ne isoimmat ja ärsyttävimmät virheet:
1. En ole sosiaalisesti ahdistunut tai erakko
Introverttinä en ole erakko, tai sosiaalisesti ahdistunut, vaikka ymmärrän, että se saattaa ulkoisesti vaikuttaa siltä suhteessa normiin. Joskus jopa itse vitsailen ja käytän kieltä, joka saattaa viitata päinvastaiseen. (Syyllinen).
Ala-asteella (80-luvulla) oppilaita arvosteltiin käyttäytymisen mukaan asteikolla, jossa yksi arvo oli “käyttäytyminen ujoa tai arkaa” tms. Arvaatkaa kenellä oli aina rasti siinä ruudussa? Tämähän tarkoitti käytännössä siis huonoa ja epätoivottua käyttäytymistä.
Opin todella varhain, että en ole “kiitettävä tai hyvä” luonnollisessa moodissa.
Koin jo tuolloin arvostelun suurena vääryytenä, koska kyse ei oikeasti ollut uskaltamisen puutteesta. En vain yksinkertaisesti priorisoinut ulkoisessa käyttäytymisessä samoja asioita, samalla intensiteetillä, kuin muut.
Toivon, että kouluissa ei enää käytetä tällaista skaalaa. Pahimmillaan se saattaa vaikuttaa henkilön identiteetin kehitykseen vääristävän ohjaavasti. “Kait minä sitten olen tällainen, kun kaikki (auktoriteetit) kerran niin sanovat?“
2. En vihaa ihmisiä
En vihaa ihmisiä. Päinvastoin (!), kohtalon oikusta (= muut persoonallisuuden piirteet) satun itseasiassa pitämään ihmisiä äärimmäisen kiinnostavina.
Voisin viettää päivät pitkät sellaisissa kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa minulla olisi mahdollisuus purkaa ko. henkilön persoona ja motiivit atomeiksi. (Nå, oikeasti en tietenkään voi tehdä näin.)
Harrastan paljon parjattua MBTI:tä huvin vuoksi, vaikka se ei tokikaan edusta luonnontieteellisesti mitattavissa olevaa teoriaa. Se kuitenkin auttaa minua ymmärtämään persoonallisuuksien välisiä eroja kommunikaatioissa ja yleisessä käyttäytymisessä. Mielestäni MBTI on huomattavasti “Big 5” teoriaa kattavampi, syvempi ja moniuloitteisempi. Niskakarvani nousevat suorastaan pystyyn, kun kuulen yritysten hehkuttelevan Big 5 persoonallisuusteorioilla.
Omaan listan ns. “happy placesta”. Listan itseoikeutettuna jäsenenä on ihmisten tarkkailu anonyymisti. Paikalla ei ole varsinaisesti väliä, mutta, mitä enemmän diversiteettiä tarkkailun kohteena, sen parempi. Osin tästä syystä roikottelen mm. New Yorkia “matkustushaaveita” listallani. Ai että, kun olisi ihana istuskella puiston penkillä juomassa hillitöntä jääkahvia, ja antaa silmän levätä sulatusuunin ytimessä.
En usko, että ihmisvihaajilla, tai -pelkoisilla olisi vastaavia mieltymyksiä.
3. En ole virikkeitä kaihtava tylsimys
Olen äärimmäisen elämyshakuinen, myös DNA testien mukaan 😉. Kaipaamani elämykset vain voivat olla paketoitu hieman eri tavalla, kuin ne perinteiset.
Osa tarvitsee paljon ulkoista stimulaatiota – välkkyviä valoja, nopeita autoja, kovia ääniä, kiillettä ja kimalletta, runsaasti erilaisia värejä, paljon ihmisiä osana elämystä. Nämä elementit ovat heille se hienoin asia.
Itselleni ne ovat painajaista. Vähemmän on enemmän. Mitä syvempää ja vaikeampaa prosessoida, sen parempi hyötysuhde elämysmielessä – siis itselleni.
4. En ole ressukka
Tämä on paha, ja saa minut toisinaan hulluuden partaalle.
Esiinnyn jonkun verran, ja välillä tuskailen sitä, että en ole valmistautunut omasta mielestäni tarpeeksi. Jostain syystä tämä kääntyy useimpien mielessä siihen muotoon, että jännittäisin esiintymisiä jotenkin ylimaallisesti. EI, kyse on täysin eri asiasta. Mutta, koska ulkoinen presenssini huutaa introverttiyttä, niin useimmat uskovat minun olevan järkyttävä jännittäjä.
Osaan ilmaista mielipiteeni. Olen hiljaa, jos en koe tuovani keskusteluun mitään erityisen uutta, tai lisäarvoa. En koe tärkeänä, että ryhmä tietää juuri minun mielipiteeni, jos tarkoituksena on kuitenkin keskustella asiasta/ongelmasta. Tuolloin eteneminen on tärkeämpää, kuin ajan tuhlaaminen Unfiltered M:n identtisen mielipiteen toistamiseen.
Toisinainen vähäsanaisuus ko. tilanteissa ei siis tarkoita sitä, että en uskaltaisi ilmaista itseäni, yritän vain säästää aikaa turhalta hymistelyltä. Toisaalta, nykyisin olen ollut jopa raivostuttavuuteen saakka suulas, kulttuurinen tekijä…I guess.
Vastaavia esimerkkejä sellaisesta profiloinnista, jossa minut asetetaan jonkinlaiseen kyvyttömään kategoriaan on TODELLA paljon. Ah, niin tyhmää…
5. Rauhallinen ja pehmeä puhetapa ei tee minusta vähempää
Ilmaisen itseäni luonnollisessa olomuodossa pehmeästi. Minulla ei ole kantavaa, tai kuuluvaa ääntä. En yritä provosoida tai kiihottaa ihmisiä konflikteihin sanavalinnoillani. En lataa sanoja konekiväärin lailla, En tuota melua vain puhumisen ilosta.
Yritän aina ajatella ennen kuin puhun. Suustani tulee asioita, sanoja, joita tarkoitan, ja joiden takana voin seistä hamaan tappiin saakka. Tiedän, että tarinoissa on aina vähintään kaksi puolta. Ne puolet EIVÄT muuten ole Oikea tai Väärä! Oma maailmani on minun ja se on subjektiivinen, samoin sinun.
Kammoan yli kaiken ns. “Karen” tyyliä. Vihaan huutamista, tai äänen korottamista. Se on ala-arvoista, ja idioottimaista. En arvosta henkilöitä, jotka kokevat tarvetta kyykyttää, tai käskyttää muita. Valitettavasti, toisinaan, ihmiset kokevat ns. tiukan puheen hyveenä ja suotavana. Ikään kuin ympäristö olisi kykenemätön ymmärtämään tasaista äänenpainoa.
Saan usein tavastani puhua, sanojen diplomaattisesta käytöstä ja pehmeydestä palautetta. Että olen kuulemma liian kiltti. Viimeksi minulle sanottiin näin kaksi päivää sitten. Koen tämän äärimmäisenä vääryytenä, ja loukkaavana. Arvostan diplomatiaa, se on (taas kerran) täysin eri asia kuin liiallinen kiltteys.
Mielestäni olen pelkästään looginen yrittäessäni pitää sananparren tasaisena. Kuka ihmeessä haluaisi tehdä yhteistyötä, tai ratkoa onglemia konekiväärin lailla tykittävän “Karenin” kanssa?
Mitä introverttiys tarkoittaa kohdallani?
Puhtaat introvertit (ja HSP:t) ovat koodattu hieman toisin kuin ambivertimmät tai ekstrovertimmät toverinsa. Psykologiaa tunteville, tässä ei ole mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista. Me vain yksinkertaisesti tarvitsemme runsaasti omaa aikaa palautuaksemme, ja prosessoidaksemme asioita. That’s it.
Lataan akkuni itsekseni. Isot, meluisat, ja jopa kaaottisetkin massatapahtumat voivat olla todella hauskoja, mutta tarvitsen niiden jälkeen omaa aikaa. Tarvitsen omaa aikaa, jotta voin karistaa ympäristön energiat harteiltani, hiljentää kakofonian ja keskustelut, sulkea langanpäät, yhdistellä asiat olemassa olevaan kartastoon ja maailmaani, mutta ennen kaikkea, kuullakseni jälleen oman ääneni.
Kun vetäydyn, en ole suuttunut, ajattele pahaa, haudo ihmeellisyyksiä tai itke kurjuuttani. Minä vain prosessoin kesken jääneet asiat valmiiksi. Tämän jälkeen olen valmis taas kuuntelemaan, tarkkailemaan, osallistumaan ja tuottamaan. Joskus prosessissa menee kauan, joskus vähemmän.
Mikäli en saa tarpeeksi omaa aikaa akkujen lataamiseen, niin muutun. Minusta tulee oikeastaan pahimmillaan oman itseni vastakohta. Henkilö, jollainen en missään nimessä haluaisi olla: kärsimätön, epä-diplomaattinen, lyhytnäköinen, tunteella käyvä, synkkyydessä märehtijä. Tuon moodin purkautumisen jälkeen kadun syvästi suunnilleen kaikkea tekemääni ja sanomaani. Hassuinta on, että tämän voi estää niinkin yksinkertaisella keinolla, kun antamalla minun olla hetken rauhassa. (Ilman syyllistämistä.)
