Suo, kuokka ja vegaanisuus – hetken mielijohteesta elämänmittainen matka

Viisaammat neuvovat tekemään elämänmuutoksia maltilla, askel kerrallaan. Tämä varmasti toimii hyvin useimmille. Itse saan mielihyvää “suo, kuokka – ja Jussi” henkisestä tekemisestä. En oikeastaan ole kovin hyvä suorittamaan asioita “vähän”, vaan olen hieman mahdoton On/Off-tyyppi. Ryhdyin vegaaniksi lähes kymmenen vuotta sitten hetken mielijohteesta, edelleen On-kytkin päällä.

Vegaanihaasteen inspiroima

Olin herkutellut jouluna ihan hiiirveästi. Tiedättekö, sellaiseen ähkyyn, kun pyhästi vannoo, ettei ikinä enää koske herkkuihin. Tuossa tilassa pyörin netin syövereissä, ja törmäsin Vegaanihaasteeseen. En varsinaisesti pohtinut syitä ja seurauksia, kun klikkasin Liity -painiketta. Alitajuisesti ajattelin varmasti kasvisruoan olevan kevyempää, ja ähky edesauttoi päätöksentekoa. Ajattelin kestäväni touhua maksimissaan kolme päivää. Haaste alkoi 1.1.2015, eli uutenavuotena.

Pelkäsin nälkäkuolemaa ja leivän suurkuluttajana en uskonut voivani luopua juustosta. Ehkäpä tähdet olivat kohdillaan, kun huomasinkin innostuvani haasteesta valtavasti. Löysin ChocoChilin blogiin, jonka resepteissä ei tarvitse miljoonaa erilaista komponenttia. Marssin S-markettiin ja ostin läjän tomaattimurskaa, erilaisia papuja, linssejä, kylmäsavutofua, soijarouhetta ja kaurakermaa. En aikonut syödä pelkkää salaattia vaan perehtyä vegaaniuden saloihin kunnolla.

Opin syöneeni kirvoja

Kehitin addiktion linssikeittoon, joka on edelleen yksi lempiruoistani. Reseptiikkaa löytyi netistä valtavasti! Huomasin ruuanlaiton muuttuneen yhtäkkiä mielenkiintoiseksi ja keittiöni testilaboratorioksi. Olin alusta saakka hirmuisen tarkka.

Tutkin E-koodit, jätin hunajan pois ja hämmästelin oppimaani. Tuntui uskomattomalta lukea, että joidenkin punaviinien (!) kirkastamiseen käytetään eläinperäisiä tuotteita, kuten esimerkiksi luujauhoa. Tai että suosikkikarkeissani saattoi olla väriaineena E120, joka on oikeasti valmistettu naaraspuolisista kokenillikirvoista. Yök!

Arki muuttuu

Yllättäen huomasin nauttivani kasvipohjaisesta ruokavaliosta. En kokenut luopuvani mistään, vaan sain tilalle enemmän vaihtoehtoja. Söin leivän päällä kylmäsavutofua ja kurkkua, enkä kaivannut enää juustoa. Kodin ulkopuolella syödessä oli sen sijaan aluksi haastavaa.

Työpaikkaruokalassa tein päätöksen ryhtyä syömään lounaaksi rekkamiehen annoksia salaattia, koska vegaanista vaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Kuljetin välipalaeväät vain mukana, joten pärjäsin mainiosti. Ravintoloissa oli jo tuolloin listalla yleensä yksi vegaanivaihtoehto, ja mikäli ei ollut, annoin kokille täysin vapaat kädet. Sanoin aina, että kunhan annoksessa ei ole mitään eläinperäistä tai kasvia, joka sisältää sipuli -sanan, niin kaikki käy. (Ei sillä, että olisin hirveästi edes käynyt ulkona syömässä.)

Alkuun runsas palkokasvien syönti aiheutti hieman vatsaongelmia, mutta ajan mittaan elimistö tottui. En lihonut tai laihtunut, mutta annoskokoni kasvoivat. Tarjosin vegaaniversioita myös perheelleni, mutta he eivät innostuneet asiasta. Tämän seurauksena minulla jäi aina yli ruokaa. Hävikkitietoisena ryhdyin pakastamaan ylijääneet annokset, joten tuosta lähtien minulla on lähes aina valmiita ruoka-annoksia pakastimessa odottamassa sulatusta. Tämän seurauksena ruoka-aikani säännöllistyivät entisestään ja loputon leivän syönti väheni, kun tarjolla oli oikeatakin ruokaa.

Valaistuminen!

Projektin aikana tuntui kuin olisin jotenkin valaistunut. Yhtäkkiä en enää löytänyt oikeutusta syödä muita elollisia olentoja. Tuntui kummalliselta, että emme syö kissoja tai koiria, mutta kaloja kyllä. Rupesin säälimään kaloja, koska minkä ne sille voivat, että eivät ole söpöjä ja sympaattisia lämpimien tunteiden herättäjiä. Tästä valaistuneena yritin selventää kiihkoissani ideologiaa muillekin, mutta laskin kierroksia, kun sain osakseni lähinnä silmien pyörittelyä. Tarkoitukseni ei ollut tuputtaa mitään kenellekään, olin vain kertakaikkisen innostunut uudesta elämästäni.

Ympäristöön liittyvät kysymykset eivät vielä tuolloin 2015 nousseet niin vahvasti tutkimuksieni teemaksi. Perehdyin niihin vasta myöhemmin, kun ilmastonlämpeneminen alkoi nousta enemmän tapetille. Suoritin 2023-2024 aikana jopa ympäristötieteen avoimia yliopisto-opintoja sivistääkseni itseäni paremmin.

Oppiminen ja muutos jatkuu – en ole täydellinen

Tuota innostusta on jatkunut aina näihin päiviin saakka. Olen edelleen hämmästynyt miten luonnolliselta ja helpolta tämä elämänmuutos tuntui. En ole kuitenkaan täydellinen. En sano ihmisille olevani vegaani, vaan ainoastaan syöväni vegaanisesti. Omistan kenkiä, joissa on käytetty valmistuksessa nahkaa, olen joutunut syömään ulkomailla juustoa sisältävää ruokaa, autostani löytyy nahkaa (tosin autoni ostin jo ennen vegaaniuraa), en voi olla varma onko käyttämässäni vähäisessä kosmetiikassa eläinperäisiä aineita jne.

Muutokseni on siis edelleen kesken, ja tietoisuuteni vaatii yhä avartamista. Jatkan tällä tiellä kuokkani kanssa uteliaana ja kiitollisena kaikesta jo opitusta. Haluan tarinallani rohkaista kaikkia ihan tavallisia tallaajia. Elämänmuutokset eivät aina vaadi täydellisiä olosuhteita. Joskus pelkkä aloittaminen voi riittää imaisemaan sinut uudelle reitille. Kaiken ei aina tarvitse olla niin vaikeaa.