Sohvalta maratonille – Vaasan marssi 2025

Mitä tapahtuu, kun lähtee 42 kilometrin kävelylle treenaamatta? Onko se ylipäätänsä viisaasta? Pitkänmatkanjuoksua harrastava siskoni kyseli jo parisen kuukautta sitten minua mukaan Vaasan marssille. Vastasin, että ehdottomasti EI, koska enhän ole edes harjoitellut moista suoritusta varten. Mutta…toisin kävi.

Vähän aikaa sitten hän toisti kysymyksen. Mieleeni palautui toukokuussa kirjoittamani postaus Mitä haluaisin tehdä – mutta en uskalla? En oikeastaan voisi löytää matalamman kynnyksen tapaa kokeilla ns. urheilutapahtumaa, saati maratonia, kuin kävelytapahtuma, ilman ajanottoa. Pyörsin siis aikaisemman päätökseni, ja lupauduin mukaan. Asetin tavoitteeksi ainoastaan maaliin pääsyn.

Hurja kahden viikon treenaus tulevaa 42 kilometrin urakkaa varten

Modernina kansalaisena menin tietenkin ensitöikseni chat gpt:n pakeille. Syötin sille treenitaustani, ja kysyin onkohan viisasta lähteä matkaan? Ei ole, kuului tuomio, ja kylmä hiki puski otsalle. Mitähän tässä oli tullut tehtyä?

Minulla oli naurettavat kaksi viikkoa aikaa treenata ennen lähtöviivaa. Siis kaksi viikkoa! Kävin muutamalla kympin lenkillä, ja tapahtumaa edeltävänä viikonloppuna tein elämäni pisimmän kävelylenkin siskon kanssa mökillemme.

25 kilometrin testilenkillä hiostava helle (ja matkalla vaanivat paarmat) lisäsivät vaikeuskerrointa. Opin, että en voisi mitenkään kävellä maratonia omistamillani lenkkareilla. Varpaat alkoivat hiertyä ikävästi noin 15 kilometrin kohdalla, joten tiesin tarvitsevani isommat kengät. Tunnettu totuushan on, että pitkillä matkoilla jalat turpoavat. Kannattaa ostaa siis hieman liian isot lenkkarit. Toinen päätös koski kantamuksiani. Olin lähtenyt testilenkille tavallisen repun kanssa, mutta siskoni ilmavan näköinen juoksuliivi sai haikailemaan parempien varusteiden perään.

Järkyttäviä hiertymiä lukuunottamatta testilenkki sujui mainiosti ja uskoa luoden. Pystyin kävelemään suorituksen jälkeen normaalisti.Seuraavana päivänäkään ei tuntunut missään. Pykälää itsevarmempana kipaisin kauppaan, ja investoin parempiin varusteihin.

Seuraavan viikon keskityin pääosin vain ilolla hiilaritankkaamaan tulevaa koitosta varten. Kävin ns. uudensukupolven kengillä pari kertaa suorittamassa sisäänajoa. Tuntui, kuin olisin kävellyt plattapohjaisilla, jumppa-alustaa muistuttavilla kalosseilla.

Treeni huipentui pitsaan

Tapahtumaa edeltävänä iltana tankkasin vegaanipitsaa ja karkkeja. Olin halkeamaisillani. Myöhemmin opin, että itseasiassa minun olisi pitänyt välttää rasvaista ruokaa, eikä hillittömän kokoinen annoskaan olisi ollut ihan suotavaa.

Upouuden juoksuliivini pakkasin äärimmilleen eväitä. Otin mukaan mm. jokaiselle tunnille yhden lakritsipatukan tankattavaksi. Toinen juomarakko täyttyi vedellä, ja toinen dexallin appelsiinin makuisella urheilujuomalla. Herätys olisi jo. klo 5:45, joten yritin mennä aikaisin nukkumaan. Tunnustan, etten innostukselta ja jännitykseltäni saanut juurikaan nukuttua.

Klo 7 maaliviivalla yhdessä keski-eurooppalaisten kanssa

Aamu valkeni onneksi aurinkoisena. Asteita oli hieman vajaat 20, joten sää vaikutti täydelliseltä. Puin varmuuden vuoksi ylleni pitkähihaisen juoksupaidan, mutta matkan edetessä huomasin varsin pian sen olevan vain turhaa kannettavaa.

Olimme sopineet siskon ja hänen miehensä kanssa treffit tapahtuman lähtöpaikalle Vaasan torille. Saavuin paikalle hyvissä ajoin. Huomasin astuneeni keskelle keski-eurooppalaista kävely-skenetunnelmaa. Kanssakävelijät olivat pukeutuneet enimmäkseen vaellusvaatteisiin, ja erotuin iäkkäämmästä joukosta kuin huutomerkki lenkkeilyvermeissäni.

Samana päivänä marssittiin myös MPK:n marssi. Aamun lähtöön olikin eksynyt kanssamme armeijan maastopukuun, sekä maihareihin pukeutunut tanskalainen poika. Maratonille sai lähteä joustavasti klo 7-8 välissä. Ajanottoa ei ollut, joten ensimmäiset lähtivät matkaan jo ennen seiskaa.

Tavoitteena oli nautiskella matkasta ja huolloista

Seuralaiseni saapuivat paikalle täsmällisesti tasan. Kun olimme saaneet puumerkit kontrollipassiimme, lähdimme kulkemaan kohti elämäni siihenastista pisintä matkaa. Samaan aikaan starttasi myös muita tapahtuman myötä tutuksi tulleita kulkijoita, kun suunnistimme kohti Vaasan kaunista rantaa ja Palosaaren kaupunginosaa.

Matkalla oli muutamia huoltopisteitä, joissa tarjottiin hieman vaihdellen juomaa, suolakurkkuja, banaania ja rusinoita. Olin päättänyt nauttia antaumuksella huoltopisteistä, ja ajatella vain yhtä etappia kerraallaan. Ensimmäisen epävirallisen paussin pidimme Palosaaren Merimuseolla. Olen vieraillut siellä viimeksi luultavasti ala-asteella, eli todella kauan sitten. Paikasta löytyi edelleen se ikivanha, romuluinen sukelluspuku, joka kiehtoi minua jo lapsena. Nyt sain muistoksi visiitistä oikein kuvamateriaalia.

Hidas kävelijä ei maagisesti muutu nopeaksi

Olen tainnut blogissanikin kirjoittaa todella hitaasta kävelyvauhdistani. Olen siis aina ollut hidas kävelijä. Ihan lapsesta saakka. En vain teknisesti saa jalkoja liikkumaan juoksematta nopeampaa, vaikka kunnon puolesta ongelmaa ei olisikaan.

Seuralaiseni olivat luonnollisesti ripsakampia etenijöitä, joten olin koko matkan vähän sellaista perästävedettävää mallia. Jouduin tuon tuosta ottamaan salaa pientä hölkkäaskelta pysyäkseni tahdissa mukana, vaikka vauhti ei ollutkaan varsinaisesti kova. Tämä oli hieman hävettävää – oikeastaan etikettivirhe. Kyseessä oli aidosti kävelytapahtuma, jossa kukaan ei juossut, ei siis kukaan.

Saavutimme aikaisemmin lähteneen italialaisen kärkiporukan noin 6 kilometrin kohdalla. Hekumoin onnellisena, kerrankin olen kärjessä. Kyseessä ei siis ollut kilpailu, mutta sallinette liikunnallisesti lahjattomalle bloggaajalle tämän pienen ilon pilkahduksen.

Pummi tuli ja kärki meni

Tapahtuman järjestäjien antama paperinen kartta oli suurpiirteinen. Siitä uupui tarkemmat kadunnimet. Tarjolla olisi ollut jonkunmoinen sähköinen versio, mutta en ollut jaksanut ladata sitä. Tähän asti olimme kulkeneet selkiä metsästäen vailla huolta navigoinnista, mutta kärjessä piti ruveta tarkkailemaan reittiä itse.

Puissa näkyi siellä täällä Vaasan marssi -nauhoja ja risteyksissä kylttejä. Jostain käsittämättömästä syystä navigointimme kuitenkin petti eräässä risteyksessä. Yritimme jopa neuvoa (väärin!) juuri saavuttamamme kärjen mukaamme. Onneksi he eivät lopulta seuranneet perässä!

Menetimme kärjen, kun pitkäjalkainen hollantilainen (?) mies harppoi ohitsemme hyvät huomenet toivottaen. Perästä seurasi kolmen itävaltalaisen miehen porukka, joista yksi oli pukeutunut poliisin univormuun. Tapahtuman ohjeissa oli siis kerrottu, että marssille voi osallistua univomussa, mikäli sellaiseen oli auktorisointi. Kadehtien katselin herrojen etenemistä. He näyttivät olevan leppoisalla sunnuntaikävelyllä, kun omat jalkani eivät vain yksinkertaisesti saavuttaneet tarvittavan nopeaa rytmiä.

Ensimmäiselle huoltopisteelle saavutuamme tajusimme viimeistään pummin, sillä paikalla oli vieraillut jo useita muitakin banaaninkuorista päätellen. Muutaman kilometrin kuluttua ohitimme jo toistamiseen tuttuja selkiä. Huonosti englantia puhuvalle italialaisryhmälle totesin olleemme hieman “lost”. He naureskelivatkin meidän suorittavan ultramaraton-matkaa :).

Pohjanmaan maalaismaisemat ihastuttivat

Karparöjärven kohdalla kipaisimme uimarannan bajamajassa teknisellä huollolla. Tuttu tanskalainen sotapoika istui mättäällä maiharit vieressään. Hän kaiveli puukolla kantapäitänsä, joten paksut maiharit olivat mitä ilmeisimmin tuottaneet messevät rakot. Toivoin hänelle onnea tuleville 20 kilometrille, sillä hiertymät jaloissa on todella kurja kävellä. Teknisen extra-tauon johdosta ohitimme naureskellen jo tutuksi tulleet italiaanoherrat kolmanteen kertaan.

Karparön koululla oli ensimmäinen virallinen huolto. Saimme kontrollikortteihin reiät ja pidimme päivän toisen teknisen tauon. Nautin samalla smoothien, sekä banaania. Täytin lötköt juomalla, ja tuota pikaa olimme valmiita jatkamaan kohti seuraavaa etappia.

Kauniissa maalaismaisemissa kulkeva reitti antoi parastaan. Hyvin hoidetut puutarhat loistivat kukassaan, ja uskon enimmäkseen kansainvälisistä porukoista koostuneen matkajoukon ihastuneen maisemiin. Itselleni matkan parasta antia oli törmääminen innokkaaseen labbispentuun Tageen, sekä kävelijöitä äänekkäästi kannustavaan kissaan.

Matkalla samaa nopeutta kanssamme taivaltaneet hahmot tulivat tutuiksi. Oli lakkipäinen yksinäinen poika, italialaiset herrasmiehet, tanskalainen sotapoika, harmaan polkkatukkansa kera kovaa vauhtia miehensä kanssa viuhtova mummo, sekä poliisin uniformuun pukeutunut itävaltalainen. Pitkänmatkalaisten ryhmä, kuten meitä kutsuttiin, yhtyi Gerbyn Dallas-pitserian kohdalla lyhyempiä matkoja kävelleiden iloiseen seuraan.

30 kilometrin kohdalla alkoi matka painamaan

Matkanteko alkoi tuntua takaketjussani suunnilleen 30 kilometrin kohdalla. Hyvin treenattu seurueeni ei ollut moksiskaan, vaan eteni junan lailla kohti seuraavaa huoltoa. Jalkani alkoivat kangistumaan, rakot vaivaamaan, sekä pienet välihölkkäykset riittävän tahdin ylläpitämiseksi tökkimään.

Tiedättekö, kun on riittävän väsynyt, niin ärsytyksen aiheita löytää jos jonkinmoisesta hassusta? Alkoi tuntua sietämättömältä katsella siskoni pomppivaa poninhäntää ja pirteää kävelytyyliä. En kuitenkaan halunnut mennä itse kärkeen pitämään tahtia, koska ajattelin nopeammalla tahdilla kärsimyksen olevan rivakammin ohitse. Peesissä on voimaa.

Vaikeuksista huolimatta en missään vaiheessa käynyt mentaalisesti synkissä vesissä tai miettinyt keskeyttämistä. Lähinnä olin ärsyyntynyt itseäni kohtaan, ja surkuttelin, että miksi minulla täytyy olla tällainen nopeuksiin sopeutumaton ruumiinrakenne? Tai, että miksi ihmeessä en ole treenannut pitkää matkaa? Toisaalta mietin, että kun matka pitenee, niin onpahan keholla mistä ottaa ravintoa. Ja että, ainakaan pää ei luovuta.

Olen fanittanut tavallisia Youtuben polkujuoksijoita jo pitkään. Siis heitä, jotka osallistuvat NUTSin kaltaisille ultramatkoille. Nimenomaisesti sellaisia kansanmiehiä, ei liian hyviä tai täydellisiä yksilöitä. Minusta heidän tekemisessään on jotain valtavan inspiroivaa. Muistelin heidän “vaikeuksien kautta voittoon” hetkiään, ja mietin että helppohan minulla tässä on Vaasan tasaisessa maastossa.

Kesä Strömsössä sai täydennystä huoltopisteellä

Seuraava kontrollipiste oli Strömsössä. Tässä vaiheessa matkaa oli jäljellä hieman vajaa kymppi. Se tuntui hirveän pitkältä, lähes saavuttamattomalta matkalta. Join Strömsön huollossa mustikkakeittoa, söin lakuja ja istua pönötin luvattoman kauan penkillä katselemassa reippaan näköisiä lyhytmatkalaisia.

Saimme mahdollisuuden vierailla itse Strömsön rakennuksessa sisällä, joten kesän alun Kesä kuin Strömsössä blogitekstini täydentyi tällä kertaa ihan ehdoilla sisäkuvilla. Värikkääseen tyyliin sisustettua pohjalaistaloa meille esitteli iloinen, ja ammattitaitoinen opas. Huoneiden katossa roikkuivat studiokiskot ja -valaisimet, mutta muutoin kodinomainen tunnelma oli käsinkosketeltava. Olisipa muuten mahtava tehdä töitä moisessa miljöössä.

Elämällä on muuten jännä tapa järjestellä itseään. En olisi ikinä uskonut edellistä Strömsö -postia julkaistessani, että päädyn taloon sisälle samalla, kun suoritan maratonia kansainvälisessä tapahtumassa. Olisin nauranutkin pelkälle ajatuksellekin!

Tuskainen loppusuora päättyi suoraan vanhainkotiin

Strömsön jälkeinen meno oli yhtä taistelua. Jalkoissa tykyttivät messevät hiertymät. Ei ollut ehkä ollut ihan viisasta pysähtyä huollossa niin pitkäksi aikaa paikalleen. Liikuttiin ihan kotikulmillani ja koirani lenkkireiteillä, mutta pääni oli sen verran sumuinen, että välillä oli vaikea tunnistaa missä mennään. Jälkikäteen ajateltuna, olisin voinut tankata energiaa vieläkin enemmän matkan varrella. Yli puolet eväistäni jäi lopulta syömättä, vaikka reissu oli ajallisesti todella pitkä.

Vetokannaksen Bock’sissa oli matkan viimeinen huolto ja etappi. Lähinnä kävelimme sen läpi, ja jatkoimme viimeiselle kahdelle kilometrille. Kaiholla katselin Polarin mittaria, joka näytti maalia jo kilometriä aikaisemmin pummistamme johtuen. Tuossa vaiheessa ylimääräinen kiekka ei enää naurattanut, sillä menoni muistutti taaperrusta.

Lopulta pitkä vaellus saapui päätökseen Vuorikadun vanhainkodilla. En muistanut edes nostaa käsiä ilmaan ensimmäisen maratonin suorittamisen kunniaksi! Tämä ehkäpä harmittaa lievästi vielä näin jälkikäteen. Olisihan sitä nyt vähän voinut juhlistaa. Tuossa hetkessä halusin kuitenkin vain saada maalimerkinnän korttiini, sekä päästä hetkeksi istumaan. Nauroimmekin, että on tämäkin, suoraan maratonilta vanhainkotiin – niin finaalissa olin. Onneksi armeijasta lomilla ollut poikani pääsi hakemaan meidät kotiin. Ei tarvinnut lähteä itse ajamaan väsynein jaloin.

Kunto riitti, mutta toimistohiiren jalat eivät ole tottuneet yli kahdeksan tunnin jalkeilla oloon

Päivän paras hetki koitti kotona. Potkaisin kengät pois jaloista, tarkistin vahingot ja nostin väsyneet sääret kohti kattoa. Messevät rakot ja hiertymät muistuttivat uusista kengistä. Siveyssyistä johtuen en julkaise aiheeseen liittyviä kuvia :).

Upouudet juoksusukatkin lensivät roskiin. Molempien sukkien varpaita koristi reiät. Sihautin kotona kylmän oluen palautusjuomaksi, ja kaivoin juoksuliivistäni avaamattoman karkkipussin kylkiäisiksi täydentämään nautintoa. Aikaa kävelymarssiin oli kulunut 8 tuntia ja 20 minuuttia.

Loppuyhteenvetona totean iloisena, että kunto riitti. Kuljin koko matkan kevyellä sykeellä, ja esimerkiksi etureisissä ei tuntunut missään. Ei edes seuraavana päivänä. Takakejussa ja jalkapöydän pienissä lihaksissa sen sijaan tuntui kangistumista, joka johtui luultavasti liian vähistä energioista, sekä yksikertaisesti tottumattomuudesta pitkille matkoille. Uskon, että työssään päivät pitkät jalkeilla oleville haaste ei olisi ollut kummoinenkaan.

Olen erittäin ylpeä suorituksestani. Ainoa tavoitteeni oli päästä maaliin, ja sen tein. Tällä hetkellä mietin jo kovasti seuraavaa mahdollista, nimenomaan matalan kynnyksen, pitkänmatkan urheilutapahtumaa. Kympit tai puoliskat eivät polttele, koska omassa päässäni ne on suunnattu sprinttereille, joiden fysiikka on kunnossa :). Kaipaan niin pitkää matkaa, että myös henkinen kantti joutuu koetukselle. Toisaalta, liian hyvä seura masentaa tavoittamattomuudellaan, enkä myöskään ole vielä esim. maraton-juoksukunnossa. Pelkään aikarajojen paukkumista, enkä haluaisi joutua stressaamaan moisesta.

Katsotaan siis mitä elämä tuo tullessaan. Ainakin yksi unelma on taas toteutettu! Ja, jos tiedät sopivan urheilutapahtuman, niin vinkkaa toki kommenteissa!