Osa III: Elän kuin kasarilla ja ysärillä – Loppuraportti
Reilun parin viikon Elämää analogisella aikakaudella -projektini on nyt päättynyt. On tullut aika raportoida viimeisen viikon kuulumiset, sekä vetää yhteen koko höskä.
Rehellisyyden nimissä toinen viikko oli huomattavasti haastavampi. Uutuudenviehätyksen häivyttyä tapojen purkamiseen tarvittiinkin astetta enemmän tahdon voimaa. Laarini ei ole loputon, joten epäonnistumisiakin tapahtui. Repostellaan siis nyt kunnolla teemakohtaisilla tuloksilla 😃.
1. Syvätyöllä käsiksi vahvuuksiin ja onnistumisen kokemuksiin – törmäsin klassiseen muna-kana-dilemmaan
Runttasin viikon menemään töissä keskeytysten ja palavereiden kyllästämillä päivillä, eli viime viikon unelma skarppaamisesta syvätyön suhteen jäi vain haaveeksi. Alkuviikosta kalenterini näytti positiivisemmalta, mutta en saanut pidettyä hommaa kasassa. En vain voi lukittautua itsepäisesti omaan poteroonikaan, joten himmelin hallinnassa on vielä opiskeltavaa. Huvittaisi oikeastaan suuresti lähteä barrikadeille kyseenalaistamaan nykymaailman menoa.
Katkonaisuuden vuoksi aivoni jotenkin jumittuivat keskeneräisiin asioihin, joita kelailin sitten öisin unissani. Näin käy toisinaan, mutta en oikeastaan olisi odottanut tällaista jumitusta tähän hetkeen/viikkoon. En koe mitenkään normaalista poikkeavaa työstressiä, joten siksikin hämmästelin asiaa. Yritin purkaa jumiutuneita aivoreitityksiä mm. meditaatiolla, mutta eihän se toiminut. Olisi luultavasti pitänyt keksiä jotain hevimpää ja paljon poikkeavampaa aktiviteettia iltoihin.
Huonojen yöunien johdosta energiatasot olivat hieman normaalia matalammalla. Alhaisemmassa energiataseessahan tunnetusti myös tahdonvoima toimii puoliteholla, joten voilá —> kierre on valmis. Syväajattelun autuutta en päässyt harrastamaan juurikaan myöskään vapaalla, koska väsytti melkoisesti.
Klassinen muna-kana-syndrooma lienee parahin oppini tästä viikosta. Syvätyö tuottaa itselleni onnistumisen kokemuksia, hyvää mieltä ja lisää energiaa, MUTTA sen starttaaminen vaatii myös itsessään jonkin verran energiaa. Pelkkä ihanteellinen ympäristö rauhan tyyssijassa ei vielä yksin riitä.
2. Oma aikani on arvokkain omaisuuteni – “fighting for the greater good” -soturiasenne esiin
Oman ajan hallinta ilman syyllisyyden tuntemusta oli heikoin lenkkini viime viikolla. Jatkan harjoituksia teeman parissa edelleen, koska ihan putkeen ei mennyt toinenkaan viikko. Osin tämän voi päätellä jo työkalenterini elämisestä, eli varaamani syvätyöpätkät kutistuivat käytännössä monenmoiseen konsultointiin.
Konditionaali-kuiskaajan hiljentäminen (eli sisäinen pitäisi -puhe) onnistuu luultavasti parhaiten puhtaalla rationalisoinnilla. Uskon, että jos pidän pitkän tähtäimen tavoitteet kristallin kirkkaana mielessä, niin onnistun paremmin sälän ja huonon omantunnon karsimisessa.
Silleen, että saan sisäisen “fighting for the greater good” -soturin vieläkin näkyvämmäksi toiminnassani.
3. Informaatio ei enää tulvi yli äyräiden tähän laariin –“piristän itseäni ihan vähän vain lukemalla uutiset sadanteen kertaan”
Ehkäpä kaikkein epätyytyväisin olen tällä viikolla elektronisen paaston osittaiseen pieleen menoon. Tämä tavoite olisi ollut kuitenkin helpoin toteuttaa, koska se oli täysin omassa hallinnassani.
Töistä tullessa otin välillä läppärin syliini sen sijaan, että olisin puuhastellut jotain käsillä. Kuvittelin, että saisin aivoni paremmin rentoutumaan informaationarkkauksella, mutta eihän se toiminut.
Päivitin yhä orjallisesti “googlaa/kysy AI:lta myöhemmin” listaani, joten en antanut ihan kaikelle uteliaisuudelle välitöntä valtaa. Tällä viikolla listalle päätyi mm. sellaisia aiheita kuin J.K. Rowling (kestoaihe), Warren Buffet (kestoaihe), Välimeren ruokavalio (semi-kestoaihe), työmatkapyöräily, MBTI tyyppien kommunikaatio (kestoaihe), työpäivän optimointi (semi-kestoaihe) ja näkijät.
Tämä viikko opetti konkreettisesti sen, että mieli ei välttämättä aina hyödy siitä, että se saa mitä haluaa. Luultavasti jumitukset aivoradoissa olisivat siivoutuneet huis pois nopeammin, mikäli olisin suunnannut tekemisen hieman vieraampiin asioihin läppärin ääreltä.
Nyt huomasin perustelevani itselleni informaationarkkausta näin: “Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että piristän itseäni ihan vain vähän randomilla surffailulla. Heti sen jälkeen teen jotain muuta.” Teinkin muuta, mutta olisin voinut tehdä vieläkin enemmän.
4. Palaan aikaan, jolloin viihdettä oli saatavilla vain rajatusti – Kirjoja, kauppoja ja kevyttä urheilua
En avannut Netflixiä tms. suoratoistoa kertaakaan viikon aikana, mutta pieniä lipsumisia tapahtui netin viihdekäytön suhteen siellä täällä. Bussimatkoilla töihin olisin voinut tuijotella vain ikkunasta kaukaisuuteen, mutta sen sijaan googlailin puhelimella kaikenlaista turhaa matkapahointirajaani saakka. (En siis voi missään liikkuvassa välineessä kovinkaan kauan tuijottaa ruutua, kun mahassa alkaa kiertämään.)
Vähentyneen suoratoistojen kuluttamisen ansiosta ehdin lukea jälleen yhden rikosromaanin, sekä edistää elämänkertaa näkijästä.
Itävaltalainen Ursula Poznanski oli itselleni uusi dekkarikirjailija-tuttavuus. Lukemassani Äänet-kirjassa Beatrice Kaspary selvitti psykiatrisessa sairaalassa tapahtuneita rikoksia. Kirjan keskiössä oli traumatisoitunut naispotilas, joka ei kommunikoinut mitenkään ulkomaailman kanssa. Tai ainakaan perinteisesti. Kielellisesti ja juonellisesti dekkari edusti klassisesti lajityyppiään, joten varsinaisesta vau-elämyksestä ei voinut puhua. Olisin mielelläni tutustunut syvemmin erilaisiin psykiatrisiin häiriötiloihin, mutta toisaalta en oikein voi vaatia moista dekkarilta. Luulen, että saatan lainata Bea-sarjasta vielä muitakin opuksia, joten ihan huonosta tekeleestä ei kuitenkaan ollut kyse.
Lukemisen ohella urheilin vain kevyesti tällä viikolla. Kävin Body-jumpassa, BodyPumpissa, sekä pyöräilyllä. (Tästäpä lisää myöhemmin 😉.) Olen potenut nyt kahden viikon ajan pahenevaa rannekipua, joka rajoittaa lähes kaikkia harrastuksiani. En ole aikaisemmin moisesta kärsinyt, joten pohdin täällä kovasti, että onkohan pakko olla yhteydessä työterveyteen. Ehkäpä sieltä liikenisi jonkinmoinen rannetuki paranemisen nopeuttamiseksi? Mutta, kun en millään haluaisi…
Tässä raportointijaksossa ei tullut muuten kyläiltyä, mutta sunnuntaina miehen veli piipahti kahvilla. Lisäksi kävimme maanantaina Seinäjoella kaupoilla samalla, kun veimme futari-pojan juna-asemalle. Hänellä oli taas maajoukkuetapahtuma (jee!) Eerikkilässä. Tällä kertaa lähetimme pojan matkaan itsekseen raiteita pitkin, koska kyseessä oli vain parin päivän tapahtuma.
5. Selkeämpi raja työn ja vapaa-ajan välillä – muiden ihmisten maadoittava vaikutus
Onnistuin raahautumaan toimistolle joka päivä, joten tein pyöreät nolla etäpäivää. Olen kotiutumassa uuteen toimistoon entistä vahvemmin. Alan pikkuhiljaa päästä takaisin rytmiin “aikaa ennen koronaa”.
Toimistotyössä menetän päivässä tunnin työmatkoille. Toisaalta olen koittanut käyttää siirtymiä palautumiseen ja latautumiseen, hieman vaihtelevalla menestyksellä. Logiikkani mukaisesti saisin tunnin palautumisella vähintäänkin kaksi tuntia lisää aikaa päivääni energian muodossa.
Bussilla matkustettaessa rentoutuminen onnistuu turvallisemmin. Voi vaipua syvälle omiin ajatuksiin aiheuttamatta vaaraa ympäristölleen. Isoin riski liittyy vahingossa pysäkin ohi ajamiseen.
Seutumme bussiliikenne toimii näin kahden viikon kokemuksen tuomalla arvovaltaisella mielipiteellä yllättävän tarkasti ja aikataulussaan. Ainoastaan parina päivänä bussi on ollut yli 5 minuuttia myöhässä. Toinen näistä päivistä oli tietenkin sellainen, kun minulla alkoi poikkeuksellisesti tärkeä palaveri jo klo 8.
Bussilla kulkemisen huonona puolena on aikatauluihin sitoutuminen. Menomatkoilla en koe suurtakaan ongelmaa, mutta ylitöihin tottuneena paluumatkan kohdalla tulee raja vastaan. Esimerkiksi 16:45 bussin jälkeen joutuisin odottamaan seuraavaa kyytiä jopa tunnin. Tämä aiheuttaa itselläni henkistä kitkaa, koska en välttämättä aina edes huomaa ajan kulua johonkin asiaan syventyessäni.
Olen yrittänyt minimoida riskiä myöhästymiseen saapumalla normaalia aikaisemmin töihin, jolloin kotiinlähdönkin tulisi tapahtua aikaisemmalla bussilla. 16:45 asti nimittäin odotusaikaa on vain 30 min seuraavaan, joka on jo huomattavasti siedettävämpi skaala tunnin sijaan.
Fyysinen ero työn ja kodin välillä taitaa olla minulle tosiaankin eduksi, vaikka etätyölläkin on totisesti paikkansa ja aikansa. Maadoittumisen tuntemus muiden läsnäollessa ei ollutkaan vain ensimmäisen viikon harhakuvitelmaa, vaan ihan oikea kokemus. Ehkäpä opin samalla paremmaksi keskustelijaksi, tai vähintäänkin saan haalittua enemmän matskua erinäisille omille harrastuksilleni. Win-win tilanne siis.
Mitä oppeja vien mukanani projektin jälkeiseen elämään?
Suosittelen itse kullekin tällaisia parin viikon projekteja minkä tahansa aiheen tienoolla, jossa hieman haastetaan totuttua arkea. Pari viikkoa on niin lyhyt aika, että maali ei tunnu liian kaukaiselta. Parhaimmillaan projekteista saa hyvät lähdöt uusien rutiinien käynnistämiseen ja jatkamiseen. Itselläni mm. vegaanius alkoi yli 10 vuotta sitten puhtaasti ainoastaan parin päivän kokeilusta.
Itse opin analogisen kauden kokeilussani, että aika ennen internetiä ei välttämättä oikeasti ollut vain nostalgian kultaamissa muistoissani tuottavampaa ja henkisesti helpompaa.
Karsimalla netin tuomaa ärsyketulvaa aivan minimiin onnistuin rauhoittamaan vilkasta mieltäni, ja saamaan lisää tunteja päiviin. Tavoittelemaani tylsyyden kokemusta en toki saavuttanut. Olisi ehkä pitänyt tehdä vieläkin radikaalimpia muutoksia, ja kieltää vaikka kirjatkin.
Lähityökokeilusta opin, että konttorilla työpäivät tuntuvat toisinaan jopa helpommilta! Siitäkin huolimatta, että työpäivälle tulee vähintäänkin tunti lisää pituutta matkojen vuoksi. Ehkäpä mikrotauot ja pakotettu läsnäolo reaalimaailmassa poistavat perfektionistista yliajattelun kierrettä, joka voi olla henkisesti kuormittavaa.
Opin, että tunteista eniten minun tulee työstää syyllisyyttä. Olen nykyisellään turhan herkkä triggeröitymään, eikähän moinen ylivirittyneiysyys voi johtaa hyvään sisäiseen maailmaan sitten millään.
On vääryyttä, että ne, jotka kuppaavat minut kuiviin, eivät tunne muuta kuin peittelemätöntä ärtyneisyyttä, koska en voi antaa heille vieläkin enemmän. Missä on heidän syyllisyys omasta avuttomuudestaan? Ei kuulosta ihan tasapainoiselta, joten tässäpä itselleni työstämistä itseni suhteen.
