Itsehän oman elämäni luon

Raahustin maanantaina kukonlaulun aikaan iloa täynnä olevan labbiksemme kanssa aamulenkillä, kun jokin kumma valaistumisen tunne iski tajuntaani.

Lenkki oli puolivälissä. Olin tuohon mennessä ehtinyt elää, ja kokea kaikki syntini ja syyllisyyden tunteet tekemättömistä asioista, pyöritellyt tulevaisuuden kauhuskenaarioita, sekä paijannut muun maailman energiat myötävirtaisemmiksi kuvitteellissa keskusteluissa ja toivotuksissa. Tietenkin olin tällä toiminnallani hankkinut itselleni ohimoita kiristävän paineen tunteen, kyllästettynä raskaalla ololla rinnassa.

Yhtäkkiä jokin jysähti tajuntaani luodessani katseen häntä heiluen lumihankea tutkivaan lenkkikaveriini. Labbiksemme on aina iloinen, ei anna kammottavimmankaan sään tai pimeyden häiritä ulkoiluaan, tutkii 100% uteliaana ne samat kasat päivästä toiseen, ja jaksaa rakastaa kaikkia vastaantulevia koiria siitäkin huolimatta, että ei ihan aina saa vastarakkautta. Miksi minä siis raahustelen raskaasti menemään, kun mikään pakko ei ole?

Olen itse vastuussa sisäisestä olosta ja ajatuksistani. Vain. Minä. Itse. Ei kukaan muu.

Ihmismieleen putkahtaa päivittäin 20 000-80 000 ajatusta. Se on paljon se! Kuitenkin 70-90% näistä ajatuksista on toistuvia. Väite ajatusten lukumäärästä tuntuu hurjalta, ja on luultavasti vaikeasti todennettavakin? Itse esimerkiksi en varsinaisesti ajattele sanoilla juurikaan, vaan enemmänkin “näen”. Jokatapauksessa, tunnistan “ajatusten” toistuvuuden.

Koen mahdottoman ärsyttävänä, jos saan itseni kiinni märehtimästä samaa asiaa tuntitolkulla. Välillä aivoratani vain kertakaikkiaan jumittavat johonkin tiettyyn ajatuskuvioon. Ihan hirveää ajanhaaskausta, sanon minä.

Luon ajatuksilla tunnetilani

Näillä toistuvilla ajatuksilla luon tietenkin tunteeni. Jos esimerkiksi murehdin, tai koen syyllisyyttä tekemättömistä asioista, niin tunnetilani ei ole mitenkään positiivinen. Tämä kaikki vaikuttaa yleiseen jaksamiseen ja energiaan, sekä siihen, millaista auraa säteilen ympärilleni.

Tiedättekö, kun joskus tapaa ihmisiä, joilla on aina jokin jatkuvasti hullusti tai pielessä? Ulkopuolelta on joskus helpompi nähdä “ajatus – tunne – toiminta – elämä” -ketjun kausaliteetit, joten heidän käyttäytymisestä voi oikeasti oppia paljon. Viisastuneena yritän parhaani mukaan jatkuvasti kriittisesti arvioida omaa toimintaani, koska tiedän, miten helppoa on sokaistua omalle itselleen.

Sisäinen tunnetilani ohjaa toimintaani ja valintojani

(Toistuvilla) ajatuksilla ihan itse hankittu sisäinen tunnetila ohjaa tietenkin käyttäytymään tietyllä tavalla. Mikäli sisäinen tila on pitkään esimerkiksi syyllisyyden tai riittämättömyyden kyllästämä, se alkaa ohjata elämää huomaamatta. Mikään määrä kehuja ei uppoa alitajuntaan, koska ne eivät vain sovi mukana kannettuun tarinaan itsestä.

Tuossa itse luodussa persoonassa (=riittämätön ja arvoton) saattaa helposti kadottaa oman itsensä rajat, ja alkaa elää elämäänsä muiden ehdoilla – ikäänkuin muokata itsestään version, jonka kokee olevan hyvä ja turvallinen muille.

Tästä teemasta olen kirjoitellut paljonkin, koska yksi pahimpia painajaisia olisi, että kuolonvuoteella kadun tekemättömiä asioita, joita en kehdannut, uskaltanut, jaksanut, viitsinyt jne tehdä. Olen pohtinut teemaa mm. postissa Herätys arjessa ja Mitä haluaisin tehdä, mutta en uskalla?

Jokapäiväisistä valinnoista ja toiminnasta muodostuu elämä

Ja ehkä huomaamattominta on se, miten tästä muodostuu kokonainen elämä. Nimittäin, tunne ohjaa valintoja. Valinnat muovaavat toimintaa. Toiminta synnyttää kokemuksia. Ja kokemuksista rakentuu todellisuus. Ei dramaattisesti, ei yhdessä hetkessä, vaan hiljalleen, lähes huomaamatta.

Kelasin, että jos jokaisella aamulenkillä, päivittäin, ajattelen esimerkiksi muiden ja itse itselleni asettamaa loputonta tehtävälistaa, ja poden tästä syyllisyyttä, niin suomeksi sanottuna, tunnen itseni jokseenkin huonoksi ja arvottomaksi. “En ole päässyt omiin standardeihini”. Ei voi olla mitenkään suotuisaa miettiä heti päivän alkajaisiksi tämmöisiä ajatuksia.

Loogisesti tämä johtaa valitettavasti tietynlaiseen alavireisyyteen energioissa. Saatan esimerkiksi huomata pään tyynyyn painaessa, että tein kaikkeni toisen ihmisen energioiden nostamisessa ja toiveiden toteuttamisessa, mutta en pysähtynyt oman itseni ääreen. Raatorehellisesti ajateltuna, en usko, että monikaan tuntee pätkääkään syyllisyyttä dumpatessaan kysymys- ja vaatimuslistaansa tänne suuntaan. Pahimmillaan saatan olla vain ylikiltti siivousväline.

Mutta!!! Valaistumisen hetkelläni ymmärsin, että minähän mahdollistan tämän kaiken ihan itse…

Olen vastuussa omasta elämästäni

Minua ei varsinaisesti kuormita iso määrä tehtäviä, nehän ovat vain asioita. En tunne syyllisyyttä siitä, jos lauantain viikkosiivous jää väliin, tai jos priorisoin asioita. Enemmän kuormittaa asioiden mukanaan tuomat muiden ihmisten tunnetilat.

Ymmärsin tuona pimeänä maanantaiaamuna, että vaikka koko muu maailma ympärillä murjottaisi ja kaataisi pahaa mieltänsä niskaani, niin minun ei tarvitse adoptoida heidän tunteita omakseni. Voin toki sympatisoida ja empatisoida, mutta se on eri asia, kuin vastuun kantaminen toisen ihmisen, tai kokonaisen huoneen mielialasta tai energiasta. Se on nimittäin melkoisen raskasta.

Vastuun ottaminen omasta elämästä on kaiken ydin. Itse kullekin annetaan välillä kohtuuttomia taakkoja kannettavaksi, mutta kohtuuttomuuden määritelmä on itseasiassa omissa hyppysissä. Jokainen voi valita miten suhtautuu ulkoisiin olosuhteisiin sisäisesti. Ja koska sisäinen maailma on se, joka ultimaattisesti aiheuttaa meissä erilaisia tuntemuksia, ja täten ohjaa toimintaamme ja kokemuksiamme elämässä, ja lopulta muodostaa elämämme, on sillä totisesti merkitystä, että millaisin ajatuksin siellä aamulenkillä (ja muutenkin) tarvotaan.

Haaste heitetty helmikuulle – pysy tietoisena

Tämä ei sinänsä ole minulle mikään uusi ajatuskuvio. Olen tutustunut samankaltaisiin aatteisiin useidenkin puhujien ja kirjoittajien avittamana. Tuntuu kuitenkin, että vasta nyt, tarpeeksi kylmänä ja pimeänä maanantaiaamuna ymmärsin ajatuksen mullistavuuden ihan oikeasti.

Vaikeinta on pitää tietoisuus kasassa ja valjastaa se hälyttämään jokaisen itsesaboitointiyrityksen kohdalla. Kuten mainitsin, ajattelemme enimmäkseen samoja ajatuksia (ja siten luomme sitä samaa oravanpyörää). Aivomme haluaisivat mieluusti lillutella siinä tutussa ja mukavassa. Joten, rakkaat aivolohkoni…olen pahoillani, mutta teidän on aika uudistua. Testataan nyt ainakin ;).

Mitä mieltä sinä olet? Voiko pelkkää “näkökulmaa” muokkaamalla muuttaa elämäänsä?

PS. Kiinnostuitko? Tutustu Dr. Joe Dispenzan teokseen Becoming Supernatural. Saatavilla mm. Nextoryssa, tsekkaa vaikka suosikkieni kautta 😉.