Aamuvirkun tunnustukset
Uskoisin olevani aamuvirkku. Käytän termiä “uskoisin”, koska en ole oikeastaan koskaan ollut ns. perinteinen nukkuja. Tämän vuoksi minun on hieman haasteellista hahmottaa mikä on luontaista, ja mikä mahdollisesti jonkinmoista häiriötä. Perustankin aamuvirkku-väitteeni ainoastaan sille, että itselleni on huomattavasti helpompi herätä epäinhimillisen aikaisin, kuin valvoa yli keskiyön. Jälkimmäistä voisin verrata jopa jonkinmoiseen kidutukseen, josta en selviä ilman fyysistä tekemistä, tai sitten äärimmäisen inspiroivaa luovaa puuhastelua flow tilassa.
Olen viimeaikoina käyttänyt tuhottomasti aikaa analysoidakseni ja kerätäkseni empiiristä tutkimusaineistoa luontaisista ominaispiireistäni. Tavoitteena on oppia elämään todentuntuisempaa elämää suhteessa omiin taipumuksiin, ja lopettaa liiallinen kiemuraksi vääntäytyminen ja palapeliin väkisin sopiminen. Osana tätä kellaritutkijan työtä olen pengastamassa raatorehellisesti myös unirytmiäni.
Väärin nukuttu?
Kirjoittelen tätä postausta lauantaiaamuna klo 6 siemaillen samalla helmikuun hämärän hiljaisuudessa aamukahvia. Tosiasiallisesti heräsin tänään luontaisesti jo ennen viittä. Omassa päässäni hälytyskellot soittivat virhettä. “Nyt on väärin nukuttu. Kerrankin on mahdollisuus nukkua pitkään ja herätä ilman kellon soittoa. Tämä on epänormaalia ja vaati korjausliikettä.”
Makoilin sängyssä kolme varttia yrittäen olla normaali suhteessa omiin uskomuksiini. En tietenkään saanut unta ahkerasta yrityksestä huolimatta, joten nousin ylös. Samanmoinen käyttäytyminen toistuu itseasiassa aamusta toiseen. Toisinaan, ja etenkin viikonloppuisin, saatan “horrostella” sängyssä tuntikausia (!) ollakseni lähempänä normaalia.
Tunnustan…
Sisäänrakennettu uskomukseni pitkään nukkumisen autuudesta (viikonloppuisin) on niin vahva, että en ole noussut jalkeille heti herättyäni ikinä.
Nyt, kun kirjoitan tämän tunnustuksen mustaa valkoisella, niin ymmärrän tilanteen hullunkurisuuden. Olen haaskannut kallisarvoista aikaa vain siksi, että olen yrittänyt olla lähempänä “normaalia”. “Lepo on tärkeää”, “Muista priorisoida uni” ja “Univaje heikentää terveyttä ja mielialaa” toisteena ympäristöltä, uutisista, oppikirjoista ja terveydenhuollon ammattilaisten suusta on syöpynyt niin vahvasti selkärankaani, että pakkohan se on ollut parhaansa yrittää.
Näistä opastuksista on herännyt ajatuksia, joita olen toistanut vuodesta toiseen. Yllättäen, tattadadaa…on muodostunut tapa.
Jos jotain positiivista niin…
Onnekseni muukin perhe on suhteellisen aamuvirkkua porukkaa, joten en ole sentään yrittänyt sopeutua yökyöpelien rytmeihin. Toinen hyvä puoli on, että olen saanut aamuisin sängyssä pötkötellessä viettää runsaasti aikaa omissa maailmoissani. Jopa niin intensiivisesti, että kun on pitänyt lopulta oikeasti “herätä” ja nousta, niin on ärsyttänyt tuhottomasti. Kuvitteellisten pyörittelyjen kesken jättäminen flow tilassa ei ole mitenkään hauskaa.
Mitä olen tehnyt (teen) lisääntyneellä ajalla?
En ole vielä toistaiseksi niitä aamuvirkkuja, jotka säntäävät urheilemaan aamutuimaan. Haluan pitääkin tilanteen näin, ja jättää treenit virkistämään työpäivän jälkeistä aikaa. Herättelen kehoani vain labbiksen kanssa kierretyllä “virkalenkillä”.
Muutama vuosi sitten vein vielä poikaani aamutreeneihin uimahallille kuuden jälkeen. Tuolloin otin tavaksi käydä vähintäänkin perjantaisin juoksumatolla hikoilemassa puolen tunnin pyrähdyksen. Treenin kruunasi kunnon aamusauna, jossa sai mietiskellä tulevan viikonlopun tekemisiä ja vetää yhteen mennyttä arkiviikkoa. Ihan mukava tapa! Tosin, tunnustan, että tuolloinkin yritin osin kiirehtiä, koska koin mielekkäämpänä mahdollisen extra-ajan ennen töiden starttaamista koneen äärellä omissa projekteissa. (Öhöm…)
Erityisesti “valaistumisen” jälkeen (ks. postaus Itsehän oman elämäni luon) olen noussut ylös kukonlaulun aikaan ihan oikeasti ja fyysisesti heti. Lisääntyneellä ajalla olen lukenut päivän uutiset rauhassa kupposen kera, kirjoitellut ja surffaillut vanhanaikaisesti netissä. Tavoittelen erityisesti parempia apajia laadukkaampaan ajatteluun, en varsinaisesti lisäaikaa konkreettiselle puuhastelulle.
Aamun energiassa on vielä jotain viatonta ja nuorta. Tämä tuo aivotyöskentelyyn mukavaa helppouden tunnetta. Silmät eivät ole vielä rasittuneet päivän näyttöpäätetyöskentelystä, ja kaikki on mahdollista. Kukaan ei myöskään vetele sinua (virtuaalisesti) hihasta, tai odota välitöntä vastaustasi. Saa keskittyä rauhassa, ja viedä asiat päätökseen. Ihan mahtavaa!!!
Tarkoitus pelastaa kaiken
(Aamuvirkuillakin) sängystä singahtamiseen auttaa suuresti (elämän) tarkoitus – asia tai suunta, joka saa yleensä hymyn huulille, ja jota odottaa malttamattomana. (Ja osin toki myös geneettinen kronotyyppi, josta omalla kohdallani ei ole hajuakaan tätä kirjoittaessa. Kaksoistutkimusten mukaan vaikutus on 40-50%, eli kohtalainen, mutta ei kuitenkaan kohtalo.)
Olen käyttänyt tarkoituksen miettimiseen ja justeeraukseen vähintäänkin 3650 tuntia 20-vuoden aikana. Se on paljon se. Eikä se aina vieläkään ole kristallinkirkas. Mutta, ainahan voin käyttää lisääntyneen ajan tarkoituksen viilaamiseen, motivoitua, sekä inspiroitua siitä 😉.
