Tämä ei ole yleisölle. Tämä on harakoille.

Tämä teksti ei ole yleisölle. Se on tehty harakoille. Tiesitkö, että eläimet eivät yleensä tunnista itseään peilistä? Harakat tunnistavat. Se on harvinaista. En ole varma tunnistavatko kaikki ihmisetkään itseään?

Harakka

Hän istui harmaalla penkillä jalkojaan heilutellen. Halusi olla keskellä, ja kuitenkaan ei missään. Mikään ei tuntunut miltään. Oliko hän nyt ei kukaan? Jos hän olisi ei kukaan, niin hänhän voisi tehdä mitä vaan?

Vaatimukset olivat muumioineet hänet jonnekin syvälle hiljaisuuteen.

Niin…Rauha. Hän ei jaksaisi antaa, haluaisi saada. Jalat liikkuvat. Joku niitäkin osaa ohjata. Harmi, että ne heiluttavat vain tyhjää.

Kauan sitten hän kulki heiluvilla jaloilla eteenpäin. Hän uskoi. Häneen uskottiin. Syyskuussa kaikki on toisin. Muuttolinnut lähtevät parvena maailmalle. Ne jaksavat. Ottaisivatko ne hänet mukaansa? Jos hän vain olisi tarpeeksi hyvä? Leikkisi joutsenta, vaikka on oikeasti harakka.

Harakat eivät lähde minnekään. Ne osaavat elää kylmässä ja kovassa.

Mitä ihmettä?

Joskus on kiva kirjoittaa pelkkää tajunnan virtaa ja mielenmaisemaa. Tekstin ei tarvitse merkitä mitään. Ainoastaan vain purkaa sanoja pois aivojen perukoilta. Itselleni ominta (helpointa ja hauskinta) on kirjoitella alkeellisia tunnelmakuvauksia. Heitellä lauseita kuin palloja. Ilman näennäistä itsekritiikkiä. Siinä on jotain maagiista, mukaansa tempaavaa ja puhdistavaa.

Tavoitteena ja haavena olisi oppia rohkeammaksi kirjoittajaksi. Luoda mitä vaan. Olla välittämättä, vaikka omia raapustuksia tulkittaisiin tai yli-analysoitaisiin ns. väärin. Jokaisellahan on vapaus omiin aivoituksiin.

Kirjoitin toukokuussa postauksen Mitä haluaisin tehdä – mutta en uskalla? Rohkeus-tavoitetta tukeakseni julkaisen nyt “Harakan”. Teksti syntyi syyskuun alussa, vartissa. Katsoin tyhjää sivua, ja annoin sormien suoltaa sisältöä. En oikeastaan ajatellut mitään. En editoinut silloin, enkä nyt – toisin, kuin yleensä.

Joskus on hyvä vain antaa olla, ei selitellä. Olla sellainen kuin on.