Juhannus on suosikkipyhäni. Se toimii usein kesän alkamisen riittinä. Hetkenä, jolloin maailma on saatu valmiiksi työelämässä, ja massat kirmaavat ansaituille kesälomille. Pyhään ei liity samanmoisia pakkosuorittamisen rituaaleja, kuin esimerkiksi jouluun. Riittää, kun ottaa rennosti ja nauttii vuoden pisimmästä päivästä. Elämästä.
En ole ikinä kokenut olevani erityisen lahjakas missään. Laulan iloisesti nuotin vierestä, jään urheilussa telineisiin, kun muut kiitävät jo pitkällä, tarvitsen informaation prosessointiin oman rauhan (ja mieluusti kynän, sekä paperin), enkä ole edes sulava ja charmikas seuranainen. Uskon, että ulkoinen lahjattomuus on kuitenkin vaikuttanut positiivisesti minäpystyvyyden käsitykseeni.
Rakastan ongelmanratkaisua. Minulla on välillä lähes lapsellinen usko omaan itseeni. Ajattelen usein vain ajan olevan ainoa este minun ja maagisen ratkaisun välillä. Ennen ensimmäistäkään oikeaa pakopelihuonekokemusta olin ihan varma, että konsepti on kuin luotu minulle. Vihjeiden tulkitsemista, päättelyä, järkeilyä, skenaarioiden valmistelua – saisin toimia oman elämäni Sherlock Holmesina. Sankarina. Täydellistä.
Mietin taannoin syntyjä syviä. Maailmanparannusjuttuja. Eksistentiaalisia pohdintoja. Mikä ärsyttää? Tänään näppäimistölle pääsee ruodittavaksi itsekkyys. Kriittinen minäni herää, kun kuulen puhuttavan, tai korostettavan tervettä itsekkyyttä. Tuntosarveni kohoavat myös aina, kun joku kertoo “nyt huolehtivansa ensisijaisesti omista tarpeistaan, jotta voisi paremmin auttaa muita”.
Taivaanrannan maalarina olen melkoinen konditionaalissa eläjä. Osa toteutumattomista haaveista johtuu pelkästään uskalluksen puutteesta. Harhautan itseäni yleensä keksimällä syyn olevan jossain muualla, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Milloin kyse on muka ajan (yleisin syy), rahan, taitojen jne. puutteesta, ja toisinaan siitä, että olen vääränlainen persoona (muka). Luulen, että uskalluksen puutteeseen vaikuttaa suuresti taipumus perfektionismiin. En ole kovin hyvä…
Erikan esitys on jakanut mielipiteitä ja saanut osakseen kohtuuttomasti kritiikkiä. Hänen asenteessaan on jotain Manse Rock Goes Female -henkistä kapinaa, joka ei uppoa kaikille – ja juuri se tekee hänestä tähden. Itse en pukeutuisi lateksiin tai laulaisi rohkeita sanoituksia, mutta en myöskään tuomitse niitä, jotka tekevät niin. En kuitenkaan lähtisi tästä rakentamaan suurta naisten voimaannuttamisen liikettä – eikö lavashow voi joskus olla vain lavashow?
