Pyhäinpäivän pohdintoja
‘Käytkö pyhäinpäivänä haudoilla viemässä kynttilöitä?’ minulta kysyttiin. Rehellisesti, en edes muistanut, että nyt vietetään pyhäinpäivää (eli kaikkien pyhien päivää). Palauttelen itseäni todellisuuteen muistelemalla pyhäinpäivän tarkoitusta. Hiljennytään muistelemaan edesmenneitä…Jokin vääntää sisuskaluja, tuntuu väärältä.
Kuolema on läsnä joka päivä
Tunnustan, että en käy hautausmaalla. Kohteliaisuussyistä liityn joskus joukkoon. Muutoin koen viimeisten lepopaikkojen energian niin pysähtyneenä, lopullisena, surullisena ja lohduttomana, että pelkurimaisesti välttelen aktiivisesti visiittejä. En usko, että (fyysisesti) edesmenneet läheiset ja pyhäpäivättömät pyhät tästä pahastuvat. Hehän elävät kanssani muutoinkin.
Ajattelen, että kuolema on läsnä kaikessa kokemassamme ja ihmisyydessä jatkuvasti. Ihan koko ajan. Emme vain näe sitä. Joka päivä meissä kuolee vanhoja ajatuksia, toiveita, mahdollisuuksia ja tunteita. Jätämme ne sellaisenaan historiaan, menneisyyteen. Eilen olin surullinen, tänään en. Ainakaan samasta syystä. En muista.
Joskus minämme haluaa pitää samoista ajatuksista kiinni itsepintaisesti, addiktin lailla. Ehkä pelkäämme muutosta? Kiinnymme tuttuun, toistamme, mutta samalla, tiedostamattamme, rajaamme elämäämme. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Kunnes lopulta lannoitamme niitä orvokkeja siellä samperin hautausmaalla kyynelten sateessa.
On kuolema myös konkreettisemminkin läsnä. Arjen teoissa. Syömme kuolleita lajitovereitamme, eläimiä. Temutamme tylsyyteen ja turhamaisuuteen, ja saamme luontoäidin kuolemaan palan kerrallaan. Rikomme, särjemme ja sotkemme tavaroita, paikkoja ja asioita. Surmaamme sen, mikä oli joskus ehjää. Ja mikä pahinta, sotkemme myös ajatuksemme. Joskus jopa niin pahasti, että tapamme sen seurauksena ennenaikaisesti toisemme tai itsemme. Kynttilää sytyttämättä.
Sytytetään kynttilä sille, mikä elää meissä
Tekstistäni voi saada virheellisesti kuvan, että olen perinteiden kieltäjä. Tai, että pyhäinpäivän viettäminen olisi mielestäni jotenkin väärin. Ei se ole. Sitä se ei todellakaan ole. Yritän enemmänkin viestiä, että vaikka en itse aina tee ulkoisesti näkyviä tekoja, niin se ei tarkoita, että en välittäisi.
Sillä en ole surun kieltäjä. Mielestäni tunteet kannattaa kokea. Niitä pitää tarkkailla, hämmästellä, selvitellä ja hyväksyä. Mutta sitten, päästää irti. Koska, kuolema(kin) on luonnollista, se on osa meitä ja olemassaoloa.
Voin pyhäinpäivänä sytyttää kynttilän ja hiljentyä, mutta en siksi, että niin kuuluu tehdä. En siksi, että muistelisin menneitä. Vaan siksi, että jokin elää minussa. Vainajat ovat osa rakkauttani ja myötätuntoani, se ei katoa minnekään. Heidän antama hyvä elää minussa ja teoissani. Kun itse joskus kuolen, jatkaa tuo rakkaus ja myötätunto elämäänsä. Jossain toisessa. Toivottavasti. Ja tämän ajatuksen haluan jakaa, etenkin sinulle, josta tuntuu tänään todella pahalta.
Miten sinä lähestyt kuolemaa ja muistamista?
