Pitäisikö lähteä potkimaan seiniä?
Välillä tekisi mieli luovuttaa, todeta että “fuck it“, ja lähteä lompsimaan helpommille vesille. Aina suksi ei vaan luista. Joskus tuntuu, kuin lähes kaikki menisi mönkään. Tässä viisi kauneinta tähän viikkoon…
1. Jos edes joskus pääsisi lomalle iloisin mielin…
Varasin jokin aika sitten hiihtoloman kunniaksi lennot Dubaihin koko perheelle. Olin innoissani – pääsisin lämpöön, ja saisin itselleni täysin uuden maan leiman passiin. Nå, kävikin niin, että alueemme ainokainen (ja hyväksi todettu) koirahoitola, on täyteen bookattu. Läheisistä ei luultavasti ole koiran hoitajiksi (maksuakaan vastaan), joten ikävältä näyttää.
Vaihtoehtoina on a) koittaa etsiä todella paljon kauempaa hoitola, joskin hiihtoloman aikana varauskirjat ovat luultavasti toisaallakin täynnä, tai b) yksi meistä jää koiravahdiksi. Lentoliput ovat tietenkin muutoskelvottomia, joten koko loman siirtäminen ei ole vaihtoehto. En halua haaskata 2800 euroa taivaan tuuliin. Mr. ei ole läheskään yhtä innokas reissaaja, joten luultavasti hän jäisi kotiin. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei varsinaisesti houkuttele.
Epäselvästä tilanteesta johtuen en ole vielä voinut varata matkoja Pohjanmaalta Helsinki-Vantaalle. Hotelliakaan ei ole, koska en ole varma montako huonetta tarvitsemme. Lentoja varatessani tartuin tarjoukseen, eikä mieleeni tullut, että hoitola olisi täynnä.
Lähdimme viimeksi syyslomalle varauskatastrofin saattelemana. (Tsekkaa postaus: Syysloman varaaminen – kyllä vastustaa.) Olisi ihan kiva, jos aina ei tarvitsisi säätää niin paljon ylimääräistä.
2. Autonrengas puhki…
Tänään huomasin, että autoni rengas on puhki. Minulla ei oikeasti ole yhtään ylimääräistä aikaa lähteä hoitamaan renkaan paikkausta, tai uuden ostoa. Vihaan muutenkin kaikenkarvaisia ylläpito-, huolto- ja korjaustoimenpiteitä.
Välillä huvittaisi luopua koko autosta, mutta tarvitsen sitä aktiivisen elämän ylläpitämiseksi. Ilman autoa on entistäkin vaikeampi ehtiä tekemään kaikki tarvittava, ja olla toisista riippumaton. Täällä periferiassa julkinen liikenne ei toimi ihan samalla sykkeellä, kun isommissa kaupungeissa. (Kävelymatka töihin on suuntaansa 16 km, enkä omista toimivaa pyörääkään. Ensi viikolla pitäisi vääntäytyä toimistolle vieraita tapaamaan.)
3. VRää saa odotella vilustumiseen saakka…
Tämä viikko on mennyt karkeahkon kurkun parissa. Luulen, että asiaa ei varsinaisesti edesauttanut viime viikon Helsingin matka, jonka aikana juna hajosi.
Vaihtojunaa ei näkynyt Seinäjoen varikolla. Pian konduktööri tuli ilmoittamaan, että väli korvataan busseilla. Bussit olivat tulossa kuulemma ihan pian. Koko junallinen ihmisiä seisoi lopulta 50 minuuttia aseman päädyssä odottelemassa. Kukaan ei tohtinut mennä lämmittelemään muutaman sadan metrin päässä olevaan asemarakennukseen, koska bussien lähtöajasta ei ollut varmuutta.
Eipä siinä muuten mitään, mutta toimistovaatteissa ja -kengissä tuli näillä pakkasilla ihan “hitusen” kylmä. Onneksi flunssa passasi minut: kiitos ja hallelujah vitamiineille, sekä maitohappobakteereille.
4. Työmaata piisaa…
Todettakoon, että työtä riittää kiitettävästi. Kivoja ja antoisia projekteja, jahka ylimääräinen härdelli tasaantuu. En valita lainkaan. Minulla on oikeasti hyvä työ, josta olen kiitollinen. Mutta, en usko, että monikaan ns. syväymmärtää.
5. Ultraprosessoidusta ruoasta luopumiseen liittyvä haaste meni mönkään…
Aloittelin vuotta innoissani ultraprosessoidusta ruoasta luopumiseen liittyvän haasteen parissa. (Ks. nämä postaukset.) Tarkoituksena oli noudattaa maltillista 80 – 20 -sääntöä.
Voin kertoa, että haaste meni mönkään. Olen palannut vanhaan ruokavaliooni. Kompastuskiveksi muodostui aamupala, lounas ja kylmäsavutofu. Lukijoilleni on tuttua kauraa, että tykkään syödä samoja (rajattuja) asioita päivästä toiseen. Osoittautui kerrassaan ylitsepääsemättömäksi luopua pysyvästi aamun maustamattomasta, “no sugar added” soijajogurtista, lounaan proteiinivanukkaasta, sekä yleisesti kylmäsavutofusta.
Ilman näitä tuotteita myös proteiinin saanti romahti lähes puoleen. Vegaanina en saa muutenkaan proteiinia yltiöpäisesti, joten juu-u, luovutin.
Ei ole kiva tuntea itseään loseriksi.
6. Bonus: On ihan hiton vaikeaa muuttua
Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka luon itse oman elämäni. On ihan hiton vaikea yrittää muuttua. Mieli huutaa vastaan: miksi en saisi olla sellainen kuin olen? Miksi kukaan ei hyväksy minua tällaisena? En edes minä itse.
Listaamani ongelmat ovat oikeasti klassisia “first-world problems”
Kirjoitettuna omat urputukset asettuvat usein perspektiiviiniin.
- Useimmilla ei ole varaa matkustella hiihtolomilla ulkomaille, (tai omistaa välttämättä edes sitä rakasta lemmikkiä).
- Varattomilla ei ole mahdollisuutta auton pitoon, jolloin renkaan puhkeaminen ei ole ongelma.
- VR järjesti kuitenkin 50 minuutissa korvaavan kuljetuksen. En saanut paleltumia, tai edes sitä flunssaa. Joka jampalla ei ole edes mahdollisuutta suhailla kaukojunilla.
- Työtä ei riitä kaikille. Etenkään ikäisilläni, tai vanhemmilla työttömillä ei ole helppoa.
- Varattomimmilla ei ole mahdollisuutta hifistellä ruoan kanssa. On syötävä sitä, mihin rahat riittävät.
- Itse aiheutettu ongelma.
Minulla oli oikeasti ihan toinen postaus odottamassa jo julkaisuvalmiina, mutta päästelin nyt blogin nimeen höyryjä ulos. Sehän on vain terveellistä, ja suotavaa tunnistaa tunne, ja antaa sen sitten lipua huomaamatta pois, pilven lailla. (Hieman itseironiaa😏.)
Huonomminkin voisi olla, joten ehkä jätän kuitenkin ne seinät potkimatta?
