Mitä tapahtuu, jos kaikki on jo saavutettu?

En voi sanoa vuoden 2025 olleen erityisen ansiokas siinä mielessä, että olisin saavuttanut jotain merkittävää, tai oppinut elämää mullistavia taitoja. Muistelen kaiholla auvoisaa ”honey moon” -kautta löydettyäni aikoinaan vegaaniuden, ryhmäliikunnat, hieman sosiaalisemman vaihteen, MBTI teorian, hankkiessamme kesämökin tai talomme, valloitettuani uuden maan/kulttuurin, tai esimerkiksi saavutettuani ammatillisessa elämässä jotain uutta ja hienoa. Tänä vuonna vastaava herännäisyys on loistanut jopa huomiota herättävästi poissaolollaan.

Paljon tehty vuonna 2025 – mutta ei mullistuttu

Tämä ei tokikaan tarkoita, että olisin ollut tekemättä asioita. Olen matkustanut ulkomailla ja kotimaassa, hyggeillyt mökillä, tehnyt enemmän töitä kuin inhimillisesti edes uskoin olleen mahdollista, sulkenut projekteja, juhlinut lasten ylioppilas- ja rippijuhlat sekä valatilaisuuden, tehnyt terveyden eteen testi-kausia, sekä jatkanut bloggaamista, vaikka useimmat lopettavat viimeistään maagisen 18 kk kohdalla. Mutta, mutta, mikään näistä ei ole varsinaisesti tuonut elämään sellaista ”vau!-tämähän on ihan uusi maailma” tunnetta, jota huomaan kiihkeästi janoavani.

Olenko saavuttanut jo kaiken, mitä tarkoitus on saavuttaa?

Tuntuu, kuin olisin saavuttanut jo kaiken, minkä arvioin voivani olevan realistisesti mahdollista saavuttaa. Mitä jos tästä eteenpäin joudun pelaamaan vain menettämisen peliä? Kuulostaa ihan epä-Unfiltered M:ltä!!! En ole koskaan aikaisemmin elämässäni ollut tällaisten ajatusten parissa. Uskottelen epämieluisasti, että olen syväanalysoinut jo kaikki tästä seuraavat vaiheet, nähnyt riippuvaisuuksien syvimmän olemuksen, ja todennut olevani ns. tekemättömän edessä noustakseni seuraavalle tasolle.

En tiedä saatteko kiinni ”ongelmastani”? Perusmoodini on ollut tähän asti (transformatiivisessa) tulevaisuudessa eläminen. Ihan koko elämäni. Olen omannut sellaista lapsellista uskoa, että kaikki mitä tavoittelen ulkoisesti tai sisäisesti kyllä onnistuu tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Tällä hetkellä en omaa yhtäkään ”projektia”, joka olisi suuruusluokaltaan sellaiseen sisäiseen (positiiviseen) transformaatioon johtava, ja johon uskoisin lapsen voimalla.

Kun vanha identiteetti ei enää toimi?

Psykologit ja sivistyneet luultavasti ”diagnosoisivat” minun elävän nyt jonkinlaista hiljaista siirtymävaihetta, jossa valloittamisen peli on vaihtumassa kypsyyteen, integraatioon ja syvyyteen. Sanoisivat, että olen jonkinmoisessa eksistentiaalisessa kriisissä, koska pelkään, että ”lisäämisen” pelin lopettaminen johtaa vain kuihtumiseen ja kasvun pysähtymiseen. Vanha identiteetti ei enää toimi, ja uusi tarina ei ole vielä hahmottunut, joten voi tuntua tyhjältä. Tai, olisiko tämä nyt sitä kuuluisaa keski-iän kriisiä?

Itse uskon, että pitää vain löytää rauha, jossa intuitio pääsee takaisin toimintaan ja valloilleen. Nyt elämä on ollut liian hektistä. Olen välillä haukkonut henkeä kuin kala kuivalla maalla. En kuule tai näe. Olen aina navigoinut intuition avulla, ja aion luottaa siihen jatkossakin. Kunhan se vain palaa kertomaan tarinaansa.

Intuitio hoi! Nyt voisi tulla takaisin. Etkö ole jo levännyt tarpeeksi?

Voi olla hyvin mahdollista, että intuition taas käynnistyessä voimiensa tuntoon uudet teemat nousevat unelmien tärkeyslistan kärkeen. Matkustamiseen liittyvistä haaveista en ole toki tänäänkään luopunut, mutta en vain tällä hetkellä uskalla (?) uskoa niiden kaikkein transformatiivisten reissu-unelmien toteutumiseen. Siihen vaadittaisiin niin monen muun palikan yhtäaikaista säätöä ja onnea(kin).

Mikään elämässä ei tapahdu eristyksissä. Yllä oleva toimi vain esimerkkinä unelmasta, jonka toteutumista en aikaisemmin epäillyt hetkeäkään. Uskoin ihan oikeasti, että kaikki listaamani toiveet toteutuvat. Että, kyse on vain aikaperspektiivistä. Tämän kyvyn uskoa ja toivoa haluan takaisin.

Oikeastaan, sekunti voi muuttaa kaiken

Monet positiivisesti mullistavat asiat elämässäni ovat tapahtuneet jokseenkin ennakoimattomasti ja hassusti yllättäen. Tämän tiedostaen en ole luopumassa elämänasenteestani -viisaampien toiveita vastoin. Nimittäin, pelkästään pienemmässä mittakaavassa voisin kirjata lukemattomia todisteita toiveiden yllättävästä toteutumisesta.

Esimerkiksi, kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna, että Eerikkilään tai muuhun vastaavaan urheilukeskukseen olisi kiva palata vielä tänä vuonna. (Postaus Eerikkilästä täällä ja syksyn pimeän kauden tappajaisten toivelista täällä.)

Kiireisen kalenterin johdosta en uskonut, että saan urheiluopistovierailun mahtumaan enää tämän vuoden kalenteriin. Kävi kuitenkin niin, että juniori sai kutsun maajoukkueturnaukseen (hurraa!). Toki mammana oli tartuttava ainutkertaiseen tilaisuuteen seurata jännitysnäytelmiä paikan päällä Joten, uskomatonta, mutta totta, kirjoittelen tätä postausta parhaillaan lumisesta Eerikkilästä.

Ei siis luovuta unelmista, vaikka niitä ei joka hetki ihan kirkkaasti näekään.