Mikä hiton terve itsekkyys?

Mietin taannoin syntyjä syviä. Maailmanparannusjuttuja. Eksistentiaalisia pohdintoja. Mikä ärsyttää? Tänään näppäimistölle pääsee ruodittavaksi itsekkyys. Kriittinen minäni herää, kun kuulen puhuttavan, tai korostettavan tervettä itsekkyyttä. Tuntosarveni kohoavat myös aina, kun joku kertoo “huolehtivansa ensisijaisesti omista tarpeistaan, jotta voisi paremmin auttaa muita”.

Mitä ihmettä Unfiltered M nyt horisee? “Kaikkihan” sen tietävät, että ellet ole itse kunnossa/onnellinen/iloinen/tyytyväinen jne., niin sinulla ei riittäne voimia auttaa tai ajatella muita. Eikö silloin olisi järkevintä keskittyä oman itsensä hoitamiseen ja voimaannuttamiseen?

Haasta itseäsi ja muita, kun olet tekemisissä alla olevien lausahdusten kanssa.

Mielestäni mantraa “Auta itseäsi ensin” käytetään liian helposti nykyisessä, individualismia palvovassa yhteiskunnassa. Ajatelkaapa! Periaatteessa tällä mantralla voi oikeuttaa, ja perustella itselleen aivan kaikenlaisen käyttäytymisen. Sen törkeimmänkin. Olemme mestareita huijaamaan mieliämme. Vinkki: Blogi-postauksessani Herätys arjessa, pohdin ihmisen sokeahkoa käyttäytymistä toisesta näkökulmasta.

Lopetin nyt aikaisemmin, kun tunsin, että pitää levätä.

Entäpä ne muut, jotka myöskin lepäisivät mielellään, mutta jaksavat kuitenkin? Mietitkö, mikä vaikutus sinun tekemisilläsi on heihin? Tai kiinnostiko sinua? Veikkaan, että ei oikeastaan, ei ainakaan tarpeeksi.

Nyky-yhteiskunnassa on suotavaa, fiksua ja well-being ohjeiden mukaista kuunnella omaa itseänsä, ja “tunnostella omia voimavarojansa”. Ikäänkuin olisimme irrallisia yksiköitä kaikesta. Totuus on, että emme ole.

Jos lausahdus täydentyisi tyyliin: “Lopetin nyt aikaisemmin, kun tunsin, että pitää levätä, koska jalkani irtosi”, en tietenkään haastaisi samalla tavalla. Puhun nyt tilanteista, joissa henkilö on vain rehellisen laiska. Tosin, nykyään ei taida olla poliittisesti korrektia sanoa, tai epäillä ketään laiskaksi. Lapsuudessani se oli vielä arkipäiväisempää. Olisi ollut häpeällistä tulla kategorisoiduksi laiskaksi.

Kysyn aidosti, rakkaat blogini lukijat, milloin henkilöä voi sanoa laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi? Onko laiskuus katoavaa kansanperinnettä? En voi oikeasti tietää syitä toisen jaksamisen taustalla, joten voinko edes käyttää termiä laiskuus?

En minäkään voi mahdottomiin venyä. Olen vain ihminen.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Se on fakta. Toiset kykenevät venymään enemmän kuin toiset. Heillä on runsaammin kaistaa ja kellotaajuutta siihen. Emme tule samanmoisista lähtökohdista. Sekin on fakta.

Tietenkin olemme kaikki ihmisiä. Kukaan ei voi venyä äärimmilleen, mutta marttyyriviitan taakse suojautuminen, ja uhriutuminen ei sekään ole ihmisen oman kehityksen kannalta parasta. Mitäpä, jos vain kertoisi suorasanaisesti, että miksi ei pysty? Miksi omia heikkouksiaan täytyy aina piilotella niin valtavasti?

Oikeasti ihminen kykenee venymään uskomattomiin suorituksiin. Mukavuudenhalumme on vain kasvanut teollistumisen ja digitalisaation myötä. Suo, kuokka ja Jussista ollaan kehitytty valtavin harppauksin. Lapsia ei enää kuole nälkään, ketään ei myydä huutolaisina, poikia ei lähetetä sotaan ja palauteta arkuissa, eikä naisten tarvitse elää vain miehen kylkiluina. Hyvä näin. Voisikohan siis tarkasteluperspektiiviin joskus ottaa laajemmankin otoksen ihmisen historiasta, etenkin, jos käyttää argumenttina ihmisyyttään?

Miksi minun pitäisi, kun ei kukaan muukaan?

Niin, miksi pitäisi, jos 99%:kaan ei? Missä on kunnianhimo, ja suuremman hyvän saavuttelemisen tahto? Miksi pitäisi tyytyä tasolle, jossa kaikki muut ovat? Mielestäni tämä ei ole hyväksyttävä peruste.

On sääli nähdä henkilöiden hukkaavan potentiaaliansa tämän perusteen vuoksi. Meille on annettu erilaiset vahvuudet ja heikkoudet. Sinulle keskinkertainen alueella X, voi olla toiselle maksimisuoritus. Sinulle maksimi alueella Y, voi olla hänelle keskinkertainen suoritus. “Ei kukaan muukaan” -perusteen käyttäminen osoittaa mielestäni vain alhaista argumentointikykyä.

Moni innovaatio on vaatinut uhrauksia keksijöiden ihmisyyden tai jopa hengen menettämisen nimessä. Suomi olisi varmasti toisenlainen maa ilman 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Kansansivistysliikettä. Miten maamme jälleenrakennettiin sotien jälkeen? Yhdessä, yleinen hyvä edellä.

On väärin puhua terveestä itsekkyydestä, kun itsekkyys itsessään on negatiivinen termi.

Minusta on väärin puhua terveestä itsekkydestä, koska itsekkyys itsessään on negatiivinen termi. Adjektiivi “terve” itsekkyyden edessä, ei poista sen syvintä olemusta. Pohjimmiltaan on edelleen kyse itsekkyydestä ja “me, myself and I” ajattelusta.

Joihinkin kulttuureihin kuuluu korostetusti itsekkyyden ihannointi. Saatetaan ajatella, että on fiksua ja älykästä, kun osaa huolehtia omasta edusta (muista piittaamatta). Nimeämättä sen tarkemmin esimerkkejä kyseisistä maista, en sanoisi näiden yhteiskuntien voivan erityisen hyvin, saati elävän rauhanomaisesti.

Mitäpä jos yrittäisimme auttaa itseämme auttamalla muita?

Uskon vakaasti, että yllä olevia lausahduksia käytetään erityisen helposti, kun pitäisi tehdä jotain isomman hyvän eteen. Onkin ristiriitaista, että uskon, että itseasiassa väsymme helpommin, koska emme elä/tee asioita isomman kuvan eteen. Suurempi hyöty ja isompi kuva voisi tarjota meille merkityksellisemmän näkökulman.

Esimerkiksi, on väliä, millaisen lapsuuden suo lapsille (omille tai vieraille), koska lapsissa on tulevaisuus. Ylisukupolvien kumuloituvat negatiiviset käyttäytymismallit eivät katkea koskaan, ellei ensimmäinen ihminen veny totutusta, ja ala katsoa omaa napaansa pidemmälle. Lapset oppivat mallista, ja peilaavat aikuisten käyttäytymistä.

Pienistä puroista syntyy vuolas virta

Mitäpä jos alkaisimme toistelemaan mantraa “auta itseäsi auttamalla muita“? Pienetkin teot riittävät ja tuottavat ihan varmasti tekijälleen hyvän mielen. Filosofi Frank Martelan mukaan keskittymällä enemmän muihin ja vähemmän itseensä, voi elämään löytää syvempää merkitystä.

Voisitko sinä kuvitella hymyileväsi väsyneelle kanssakulkijalle, ja sanovasi pari kaunista, kannustavaa sanaa? Esimerkiksi, olin nuoremman poikani kanssa jokin aika sitten reissussa, ja jostain syystä tunsin oloni ihan hirveän lihavaksi haahkaksi. Yhtäkkiä viereisessä pöydässä istunut tuikitavallinen mies sanoi minun olevan hirveän kaunis, ilman mitään ns. “takaa-ajatuksia”. Olin ihan hölmistynyt, mutta täytyy sanoa, että haahka lensi tuolta päivältä tiehensä :). Kanssakulkija sai kiitokset, ja ei varmasti poistunut tilanteesta rasittuneena.

PS. Tämän blogi-kirjoituksen tarkoituksena ei ole ylenkatsoa kenenkään vaikeaa tilannetta, sairauksia tai muita haasteita. Älä kiltti siis hirmustu, jos mustassa paikassasi ei näy valoa, ja tämäkin teksti tuntuu vain syyllistävän. Tarkoitus on herätellä ihmisiä. Ehkäpä kohonneen sosiaalisen vastuuntunnon myötä sinullekin satelee enemmän hyviä tekoja ja empatiaa. Koska, everything everywhere all at once.