Helsingin Kirjamessut 2025

Heräsin kello 3 aamuyön säkkipimeyteen. Tunnin koomailun jälkeen herätyskello pelästytti kuoliaaksi sudentunnilla. Soittoääni oli päivittynyt itsenäisesti joksikin ihan vieraaksi. Miten se voikin olla mahdollista? Pitäisi selvittää myöhemmin…Joka tapauksessa, pirinä oli merkki sille, että sai nousta – ylös ja suihkuun. Matka odotetuille Helsingin Kirjamessuille alkaisi!

Aikainen lintu voi joutua myös o-d-o-t-t-a-m-a-a-n

Tänä vuonna matkasin kirjamessuille ainoastaan arvovaltaisen itseni seurassa. Viimehetken muutosten vuoksi Mr jäi kotiin kaitsemaan junioria ja labbistamme. Toisaalta, messut olivat ihan täysin allekirjoittaneen ideaa ja unelmaa hullun tiukkoine aikatauluineen, joten suuren suurta pettymystä kotiin jääneessä ei ollut aistittavissa. Mitenköhän voikin olla :D?

Saavuin Vaasan asemalle hyvissä ajoin ennen puolta kuutta. Yleensä juna odottaa jo tuolloin laiturilla, jolloin voi rauhassa purkaa pakaasinsa ja jatkaa mahdollista “aamuhartautta”. Ihmisiä alkoi virtaamaan laiturille, enemmän tai vähemmän virkeinä vastaanottamaan lauantaita. Kaikki vilkuilivat kaukaisuudessa näkyviä parkkivaloja: juna oli kyllä fyysisesti lähellä, mutta ei valmiudessa raiteella. Hetken kuluttua tulikin tieto, että lähtö viivästyisi “henkilökunnan odotuksen vuoksi“. Mahtoiko joku ollut nukkunut pommiin, tai ihan vain sairastunut?

Noin puolen tunnin viiveellä pääsimme kuitenkin liikkeelle. Itselläni ei ollut jatkoyhteyksiä tai tiukkoja aikataulupaineita, joten myöhästyminen ei nostellut verenpainetta kummoisemmin. Yöunet olivat jääneet vähäisiksi, mutta en edes yrittänyt jatkaa unia. Aivot ruksuttivat jo tulevaa, eikä istuma-asennossa nukkuminen kuulu edelleenkään taitorepertuaariini.

Yhden päivän messukävijän optimointiharjoituksia

Kaivoin läppärin esiin. Minulla oli The Tehtävä edessä, eli aikataulun tarkempi suunnittelu. Kirjamessuthan ovat kaltaiseni nörttinaisen märkä uni. Kustantamoiden yms. standien lisäksi lukuisilla esiintymislavoilla rullaa jatkuvasti kirjailijoiden esityksiä, haastatteluja ja puheenvuoroja. Haasteeksi muodostuu kuitenkin valinnan vaikeus. Itseään ei voi monistaa kuuntelijaksi moneen esitykseen, joten jostain on luovuttava.

Tihrustin adeno-viruksen kurittamilla silmilläni agendaa kokonaiset kolme (!) tuntia. Luin esitysten myyntilupauksia. Mutustelin, että mikä puhuttelisi ja inspiroisi minua eniten. Messujen teemanahan oli tänä vuonna Ilo ja Sivistys. Sitäpä samaa yritin hakea koko vierailulta itsekin.

Priorisoin suunnitelmassani esiintymisiä, koska tarkoituksena ei ollut juurikaan ostella mitään houkutuksista huolimatta. Kirjaston ja Nextoryn käyttäjänä minulla on pääsy laajaan kirjavalikoimaan, eikä kirjahyllyissäni ole valitettavasti enää tilaakaan tuhottomasti. Samanaikainen Viini ja Ruoka -tapahtuma ei myöskään säkenöinyt kutsuvasti mielessä, joten olin vapaa sinkoilemaan esityksestä toiseen. Olen melkoisen varma, että jos minulla olisi ollut seurana kuka tahansa, niin tästä olisi kuulunut nurinaa :D. Yleensä ihmiset haluavat myös ns. vapaata aikaa.

Pidin junassa kahdeksan aikaan aamupalatauon eväideni kera. Olin valmis suunnitelmani kanssa juuri ennen Pasilan asemaa. Huomasin, että tänä vuonna painotin erityisesti tietokirjojen tai elämänkertojen ympärillä tapahtuvia esiintymisiä. Näin jälkiviisaana totean, että ensi kerralla otan ohjelmaan enemmän myös perinteisen fiktiivisen tarinankerronnan ympärille koottuja esityksiä. Siinä nyt vain on jotain maagista, kun kirjailijat kertovat erilaisista luomisprosessistaan ja maailmoistaan.

Scandic Pasilan sijainti on ideaali messuvierailijan näkökulmasta – paitsi jos iskee urbaani metsänpeitto

Tarkoituksena oli hyödyntää messutarjonta koko rahan edestä, eli aamusta ihan sulkemiseen saakka. Periaatteessa olisin ehtinyt illan viimeisellä junalla takaisin Pohjanmaalle, mutta välillä on mukava viettää minilomaa kivan harrastuksen parissa. Hotelliksi valikoitui tuttu Scandic Pasila oivallisen sijaintinsa vuoksi.

Olen yöpynyt ko. hotellissa useasti. Niin usein, että normaali ihminen navigoisi sinne vierailukertojeni määrän perusteella helposti. Suunnistaminen ja ympäristön hahmottaminen ei kuitenkaan ole vahvuuteni, joten jouduin turvautumaan google mapsiin. Mapsin mukaan kohteeseen oli asemalta (tai siis Triplan puolelta) kolme minuuttia. 30 minuuttia myöhemmin hotellille saavuttuani mietin jälleen kerran, että miten hitossa tämä on ylipäätänsä mahdollista? Ehkä metsänpeitto on oikeasti olemassa, ja toimii myös urbaanissa ympäristössä?

Messuvierailijoille vinkkinä, että hotelli kannattaa varata ajoissa – jos siis mielii yöpyä lähellä messukeskusta. Tänäkin vuonna Scandic Pasila oli loppuunmyyty, joten ei ollut toivoa aikaisesta huoneen vastaanottamisesta. Jätin laukkuni matkatavarahuoneeseen, ja lähdin talsimaan kohti messukeskusta. Valtavat ihmismassat vaelsivat tasaisena virtana kohti kulttuurin mekkaa, joten eksymisen vaaraa ei todellakaan ollut. Perillä kiitin firmaani ePassin saldosta, jolla ostin paikan päällä lipun, sekä äärimmäisen sujuvaa sisääntuloa – massoista huolimatta. Jonotin luultavasti kokonaista 40 sekuntia.

Enni Mustonen ja Matriarkka – Valloittavan inspiroiva

Nappasin aulasta mukaani fyysisen messulehden ja navigoin aikatauluni mukaisesti Senaatintorille. Siellä päiväni avasi Enni Mustonen (eli Kirsti Manninen) Matriarkka esityksellään. Matriarkka päättää Rouvaskartano -sarjan, johon en ole itse tutustunut – vielä.

Juuri Enni Mustosen puheenvuoro sai minut toivomaan, että aikatauluuni olisi mahtunut enemmän fiktiivisen koulukunnan edustajia. Hän nimittäin kertoi Rouvaskartanosta, sen ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöstä ihan kuin kaikki olisi totta. Ilman pienintäkään kyseenalaistamista. Tutkijana hän on toki käyttänyt teoksissaan myös historiallisia faktoja, mutta kirjan sivuilla elävä maailma on hänen. Lukiessa pääsen osaksi tuota maailmaa.

Mustonen antoi myös kutkuttavia esitietoja tulevasta Kytösavu-sarjasta. Sarjaa kirjoittaessaan hän kertoi vihdoinkin pääsevänsä kunnolla hyödyntämään pohjalaisia juuriaan. Esikirjana julkaistu Pikkupappilan joulu antaa maistiaisia tulevasta 1870-luvulle sijoittuvasta sarjasta.

Tässäkin tapauksessa valloittavinta oli, että hän oli saanut idean, ja tietää jo tässä vaiheessa, että sarjasta tulee 5 osaa. Hän kertoi, kuinka hänellä on tarinan iso kaari mielessä. Sitten hän vain sijoittelee sinne henkilöhahmot strategisesti sopivissa kohdissa. Mikään ei ole sattumaa, vaan suunniteltua. Saan kylmiäväreitä siitä, että jollakin toisellakin on näin eläviä maailmoja hallussaan. Välillä tunnen itseni hieman epänormaaliksi, kun yritän selittää, miten jotkut asiat vain elävät ja ovat totta. Eivät vain fyysisessä reaalimaailmassa.

Juhana Torkki ja Päivän onni – Opit käyttöön vessajonossa

30 minuutin esitykset pyrittiin pääsääntöisesti lopettamaan 20-25 minuutin jälkeen, jotta yleisöllä olisi riittävästi aikaa siirtyä seuraavaan kohteeseen ja seuraavan esiintyjän asettautua lauteille. Mustosen esityksen jälkeen säntäsin toiselle puolelle messukeskusta oppimaan lisää stoalaisesta mielenlaadusta.

Juhana Torkin esityksen pääviesti oli mielestäni varsin ajankohtainen. Antiikin ja Sokrateksen filosofioiden pohjalta jalostettu stoalaisuus pyrkii mm. auttamaan meitä käsittelemään tunteita rationaalisesti, keskittymään siihen mikä on omassa kontrollissamme, sekä korostamaan, että raha, maine tai kunnia eivät tuo todellista onnea. Nykyisessä someraivon täyttämässä ympäristössämme stoalaisella mielenlaadulla olisi paikkansa. Jospa me vain onnistuisimme hillitsemään itsemmme sen sijaan, että lähdemme volyymillä ja massana reagoimaan kaikkeen mahdolliseen tunteet läikkyen.

Ironista, että heti stoalaisuudesta kertovan esityksen jälkeen naisten WCssä eräs Rouva närkästyi kuuluvasti sydänjuuriaan myöden, koska ihmiset seisoivat WCn jonossa hänen mielestään väärin. (Toim. huom. siis ihan normaalisti siellä seisottiin – suomalaiseen tapaan kiltisti jonottaen.) Luulen, että hän närkästyi, koska yritti ensin etuilla ja joku sitten asiasta kohteliaasti mainitsi. Rouva olisi ehkä hyötynyt Juhana Torkin kirjasta ja esityksestä. Muut WCssä seisoivat stoalaiseen tapaan, eikä kukaan reagoinut Rouvan tunteisiin näkyvästi. Juhana olisi varmasti ollut muusta joukosta ylpeä.

Lounasvinkki messukävijöille

Stoalaisuudesta kertovan esityksen jälkeen otin rationaalisen mieleni esiin, ja päätin suunnata lounaalle. Kello 11:30 oli selkeästi suurimmalle osalle vieraista vielä liian aikainen. Itse pyrin noudattamaan ruoka-aikoja myös vapaa-aikana, joten tuo ajankohta oli minulle luonnollinen. Jos olisimme olleet Mr:in kanssa liikenteessä, niin olisimme hyvin todennäköisesti syöneet myöhemmin. Hänellä ei ole samanmoista “syö suunnitelmallisesti kellon mukaan ja nälkää ennalta ehkäisevästi” -mentaliteettiä kuin itselläni. Siksipä söimme viime vuoden messuilla ruuhka-aikaan.

Nyt suuntasin nautiskellen Fair Buffet by Pihkaan. Jonoista ei ollut tuossa vaiheessa vielä tietoakaan ja istumapaikkoja löytyi runsaasti. Tarjolla oli 17,60 euron hintaan oivallinen ja vegaaniystävällinen buffet. Söin kiireen vilkkaa, koska halusin ehtiä seuraavaan näytökseen kuuntelemaan Karita Tykän “Kaikki rohkeus meissä” -esitystä. Kiitollisuuden, anteeksiannon ja elämän keskeneräisyyden hyväksymisen opeista kuunteleminen tekisi hyvää.

Hups väärä sali – Suomalaiset sotilaat Vietnamin sodassa

Saavuin Suomenlinnan saliin hyvissä ajoin, ja tungin kuuntelemaan Karitaa edeltävää esitystä Stalinin vakoojattaresta. Esitys venähti hieman, joten seuraavalle esiityjälle ei jäänyt kovinkaan paljon ns. siirtymäaikaa.

Olin tällännyt itseni toiselle riville, ihan keskelle. Karitaa ei näkynyt missään, ja ihmettelin hieman paikalle saapunutta yleisöä. En ihan olisi profiloinut heitä Karitan kohderyhmään. Virheeni paljastui, kun screenille lävähti esityksen otsikko. Olin saapunut hyvissä ajoin ja eturivipaikan varmistaen kuuntelemaan Kari Kallosen esitystä “Suomalaiset sotilaat Vietnamin sodassa”.

Kallonen alkoi ajanpuutteen vuoksi esitelmöimään lähes lennosta. En kehdannut millään puikkelehtia ahtaiden penkkirivien lomitse anteeksi pyydellen, joten stoalaiseen tapaan totesin, että “Karitaa ei tänään nähdä, joten opiskellaan vaihtoehtona jotain suomalaisten sotilaiden sielunmaisemasta“.

Lauri Törnistä ja muista kertova esitys oli hyvin valmisteltu. Kallonen luennoi muutamia minuutteja, jonka jälkeen fasilitaattorina toiminut nainen luki teemaan liittyvän kappaleen kirjasta. Opin, että vastoin kritiikkiä, Törni ei ollut sotahullu, joka halusi vain ampua ihmisiä. Komennuksille lähdettiin, kun tarvitsi. Hän oli luultavasti ajatellut Vietnamin komennuksen olevan viimeinen -ennen toimistohommia majurina. Tonttikin oli ostettuna valmiiksi eläkepäiviä varten.

Törni kuitenkin katosi Laosissa, eikä päässyt nauttimaan eläkepäivistään. Jäännökset löydettiin vasta 1999, ja tunnistettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Kallonen päätti esityksen kaivamalla laukustaan Törnin aseen jäännökset huikeiden aplodeiden kera. Paikalle oli selkeästi kokoontunut sotahistoriasta innostuneita kuulijoita.

Heikki Peltola ja Krishnamurtin elämän kauneus – Löysin omille ajatuksille kodin!

Väärään saliin ajautumisen hyvä puoli oli se, että olin jo valmiina aikatauluni seuraavassa kohteessa. Esityksessä Heikki Peltola ja filosofi Esa Saarinen keskustelivat Krishnamurtin erilaisesta tavasta katsoa maailmaa.

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Krishnamurtista. Siinä vaiheessa, kun Peltola kertoi, että..

• “minä olen maailma”, “me olemme maailma”
• kutistamme maailmamme minän kautta –> elämme itse luoduissa häkeissä
• meillä on yhteinen mieli, jota käytetään
• ajatus on vain refleksi, ja aina sidottu menneisyyteen, kokemuksiin, sekä olemassa oleviin normeihin ja oppeihin. Täten ajattelu on rajallisia, ja ei voi sinänsä synnyttää mitään mullistavaa
• olemme aiheuttaneet ongelmamme ajattelemalla, joten niitä ei voi myöskään ratkoa ajattelemalla
• ajattelemalla luomme vain reflektiivisiä heimoja, jotka mm. varustelevat itseään sodan varalta. Nykytila on heijastusta sisäisestä kaaoksestamme.
• vapautta ei löydä mistään uskonnosta, teoriasta, johtajasta tai muusta sellaisesta
• meidän tulisi vain “nähdä”
• ei tule valaistumista – transformaatio joko on tai ei ole. Joko “näet” tai et. Se ei tapahdu prosessinomaisesti, tai sitä ei saavuteta perinteisesti ajattelemalla.
• jne.

…olin ihan VAU-fiiliksissä. Tämähän kuulosti äärimmäisen kotoisalta. Olin juuri vähän aikaa sitten yrittänyt selittää jollekin, että uskon, että “minä olen sinä“. Äärimmäisen huonolla menestyksellä. Suorastaan tunsin, miten “crazy person” -pisteet ropisivat laariini, ja vajosin entistä syvempään kuoppaan. Hihhuli hei vaan ja morjens. Olen vääränlainen.

Peltolan ja Esa Saarisen esityksen myötä tunsin itseni vähemmän oudoksi. Kuoppa katosi. Voimme muuttaa maailmamme ainoastaan yksilöstä käsin, tekemällä sisäisen vallankumouksen, muuttamalla tapamme katsoa maailmaa, tulemalla maailmaksi. En yritä tulkita Krishnamurtia, koska sitä ei pitäisi joutua tulkitsemaan. Sen vain tietää sisimmässään. Kaikki sanat vain onnistuvat kutistamaan ja vääristämään sen olemuksen.

Tämä esitys oli päivän paras. Luentosalista poistuessani tunsin itseni vähemmän oudoksi tai vääräksi. Kiitos Heikki Peltola. Toivottavasti pidät vielä monta luentoa ja esitystä aiheesta.

Jari Järvelä, Sinikka Vuola ja Yövartiossa – Ehkäpä tapani nukkua ei olekaan kammottava?

Peltolan esityksen jälkeen tein lennosta muutoksen suunnitelmiini. Olin odottanut Topi Borgin esitystä ehkäpä eniten. Huomasin, että hänen puheenvuoronsa pidettiin pienessä Vallisaari salissa. Ennakoin, että esitys olisi suosittu, joten paikkani vahvistaakseni menin strategisesti kuuntelemaan samassa salissa pidettävän edeltävän esityksen.

Tämä ei ollut ollenkaan huono päätös, sillä pääsin kuuntelemaan unettomuudesta kertovasta essee-kokoelmasta. Jari Järvelä ja Sinikka Vuola jakoivat omia kokemuksiaan. Samaistuin erityisesti Järvelän tarinaan. Hän kertoi, että on ollut aina vähäuninen ja valvonut öisin.

Kahdessa pätkässä nukkuminen ei ole historiallisesta perspektiivistä ajatellen lainkaan epänormaalia. Vasta teollistumisen myötä olemme alkaneet uskoa, että yössä on hyvä nukkua 8 tuntia putkeen (hieman varioiden). Aikaisemmin ihmiset kävivät hämärän tullen yöpuulle, ja saattoivat herätä kahden – kolmen aikaan. Tässä ei ollut mitään kummallista. Tuolloin voitiin kirjoittaa, rukoilla, tehdä omia askereita tai jopa vierailla naapurin luona. Hereillä olon jälkeen nukuttiin sitten toinen pätkä. Tämä oli aivan normaalia.

Jos mietin omaa nukkumistani, niin tunnen jääneeni kehollisesti aikaan ennen teollistumista. En ole oikeastaan ikinä nukkunut putkeen (tukkina) kokonaista yötä. Olen aina heräillyt öisin. Järvelän tavoin aloin erityisesti vatvoa nukkumistani sykekellon hankkimisen myötä.

Hän oli hankkinut itselleen ja vaimolleen Ouran sormukset. Vaimo oli osoittautunut kympin oppilaaksi ja nukkujaksi, kun taas Järvelän oma trendi oli laskeva. Hän sai jatkuvasti huonoja pisteitä. Hän oli siis ns. tieteellisestä näkökulmasta epäkelpo. Tämä oli johtanut ylianalysointiin ja ongelman syventymiseen. Lopulta hän oli heittänyt Ouralla vesilintua, ja todennut ihmisten olevan yksilöllisiä nukkujia. Olisi hullua pyrkiä standardiin.

Jälleen kerran koin innostuvani. Ehkä en olekaan paska nukkuja? Mitä jos kyse on vain näkökulmasta? Ehkä minun ei tarvitsekaan yrittää suorittaa sitä 8 tunnin standardia?

Topi Borg ja Normaaliusrodeo – Ajatusten virtaa

Yövartiossa esityksen jälkeen jäin istumaan paikalleni. Pian kuulin ovelta tiukkaa komennusta. Oven takana oli valtava massa ihmisiä odottamassa Topi Borgin puheenvuoroa. Ihmisiä päästettiin pieneen saliin vain yksi kerrallaan. Useimmat joutuivat pettymään ja jäämään salin ulkopuolelle ovien sulkeuduttua. Onnittelin itseäni hyvistä ennustujakyvyistä, ja sen myötä seuranneesta strategian vaihdoksesta.

Topi totesi Kirjamessujen selkeästi aliarvioineen hänen kiinnostavuuden, koska esitys oli loppuun myyty ja sali täynnä. Yleisö purskahti nauruun, ja haastattelu käynnistyi. Jälkikäteen on oikeastaan vaikea muistaa mistä Topi puhui. Hänen puheensa ja ajatuksensa vain soljuivat aiheesta toiseen, saumattomasti ja rajattomasti.

Kuulimme mm. hänen kokemuksistaan työstään rakennustyömaalla, joiden hahmoissa oli ollut jotain Kaurismäkeläistä. Syödään kylmää mikropitsaa, tupakoidaan autossa ja puhutaan murahdellen. Hänen mielestään kaikki, jotka rakastavat paperihommia valehtelevat :D.

Osin esityksen kuuntelemista vaikeutti lähellä kovaan ääneen itkenyt vauva. Kyseessä ei siis ollut mikään yksittäinen itkukohtaus. Todella lukuisista vihjailevista katseista huolimatta lapsiparkaa ei viety huonohappisen ja tukkoisen salin ulkopuolelle rauhoittumaan. Ei muuten, mutta esiintyjän puheesta ei vain meinannut saada mitään selvää itkun alta. Eihän vauva itse toki mitään itkulleen voi, eikä se katso aikaa tai paikkaa.

Yleisökin sai osallistua viittailemalla Topin show:hun. Hän kysyi kysymyksiä mm. työttömyydestä ja työnhausta. Rehellisille hän heitti karkit lennosta. Oli hän vakavien asioidenkin äärellä. Topi toivoi, että erilaisuutta ymmärrettäisiin paremmin, ilman byrokratiaa tai härdelliä. Erillisyyden kokemuksesta kumpuaviin sanoihin oli helppo yhtyä ja uskoa sanoman vilpittömyyteen.

Esitys päättyi toteamukseen, että kaljaa voi juoda, mutta pysykää kaukana huumeista. Sitten hän vain sanoi heipat, ja lähti lampsimaan muina miehinä signeeraustilaisuuteensa. Ehkä seuraavalla kerralla Topi nähdään isommalla areenalla?

Noora Hautakangas – Huijarisyndrooma

Putkeni Vallisaarisalissa jatkui, kun seuraavana lavalle astui Huijarisyndroomasta puhunut Noora Hautakangas. Hän kertoi olevansa myös erityisherkkä ja käyvänsä parhaillaan adhd -tutkimuksia läpi.

Tunnistan huijarisyndrooman täysin. Sen tunteen, kun ei usko olevansa koskaan tarpeeksi hyvä, tai kun on varma, että kaikki on aina omaa vikaa. Noora liikuttui esityksensä aikana kyyneliin, joihin osa yleisöstäkin yhtyi. Salista poistuikin joukko silmiään pyyhkiviä naisia. Ilmeisen moni tunnisti kuvauksesta itsensä.

Elanto sanoista – Vieläkö kirjailijoiden tuloista pitää puhua?

Pitkän Vallisaariputken jälkeen pääsin vihdoin haukkaamaan happea isoon messuhalliin. Suuntasin Töölön lavalle kuuntelemaan paneelikeskustelua kirjailijoiden tuloista. Kirjoittamisella ei todellakaan lyö leiviksi. Kirjailijaliiton mukaan kirjailijoiden vuosittainen mediaanitulo ilman apurahoja on 3000 euroa, huom. siis vuosittainen (!). Apurahojen kerakin tulot ovat vain 10 900 euroa. (Ks. lähde).

Ymmärrettävistä syistä johtuen yli puolet kirjailijoista toimii toisessa ammatissa. Paneelikeskusteluun osallistunut Marko Annala totesikin, että ei ajattele itseään varsinaisesti kirjailijan ammatissa toimivana, vaan kokee vain rahoittavansa rakasta kirjallista harrastustaan muilla töillään.

Tekoälyn myötä kirjallisuuden kentälle on entistä enemmän pyrkijöitä. Ns. häly lisää volyymia, ja volyymien johdosta kirjamarkkinoille syydettävät eurot jakaantuvat yhä useamman kesken. Taistelu ihmisten ajasta on kovaa. Ei ole helppoa kilpailla tv:n, internetin, somen ja suoratoistojen kanssa. Etenkään, kun vaihtoehdot pakkaavat olemaan (kirjastopalveluita lukuunottamatta) halvempia.

Lukutaidon ja keskittymiskyvyn rapautumisen myötä olen paneelikeskustelijoiden tavoin huolestunut. Kaiken pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja valmiiksi pureksittua. Oivaltamista ei koeta enää ehkä entisaikojen tapaan yhtä palkitsevana. Hyvänolon hormoneja saa helpomminkin virtaamaan. Olen huomannut muutoksen kahden vuosikymmenen aikana myös työelämässä. Osalle on lähes mahdotonta itse kirjoittaa jäsenneltyä sähköpostia, saati lukea pidempää sisältöä. Ymmärtämisen tueksi tarvitaan aina kokousta, jolloin kalenterit paukkuvat ihmisten istuessa päivät pitkät palavereista toiseen. Tämä kaikki raastaa kirjoittajan sielua ja sydäntä.

Ruoka ja Viinimessut + kiertelyosuus – pikaiseen taputeltu

Seuraavaksi ohjelmassani olisi ollut Tommy Hellstenin “Kun uskalsin puhua totta” -esitys. Olisin mielelläni kuunnellut hänen tarinansa, ja miten hän on selviytynyt saatuaan kuulla lapsesta saakka olevansa epätoivottu. Valitettavasti esitys olisi pidetty vähähappisessa Vallisaari-salissa, joten päätin tähän väliin tehdä kierroksen standeillä ja piipahtaa Ruoka ja Viinimessujen puolella.

Ruoka ja Viinimessut olivat tupaten täynnä. Viime vuonna saimme kierrellä rauhassa kojujen välissä, ja pysähtyä popsimaan ilmaisia maistiaisia. Tänä vuonna rauhallisesta samoilusta ei ollut tietoakaan. Yritin vain päästä kiertämään hallin edes jokseenkin läpi saamatta viinejä niskaani. En käynyt näytöskeittiön puolellakaan, saati ostanut suunnittelemiani tuliaisia. Porukkaa oli vain kertakaikkiaan liikaa.

Sama väenpaljous hidasti myös kirjapuolen standeihin tutustumista. STT:n mukaan vuonna 2025 tehtiin Kirjamessujen kävijäennätys, joten en enää ihmettele miksi tunsin, että viime vuoden messuilla oli ilmavampaa. Toisaalta tämä lupaa hyvää tulevaisuutta ajatellen. Ehkä tilanne ei olekaan niin synkkä, kuin kirjailijoiden tulopohdinnoissa edellä maalailin? Ehkä olemme heräämässä sivistyksen pariin uudestaan?

Sain monta WhatsApp kyselyä, että olinko ollut katsomassa presidentti Sauli Niinistön esitystä? Nå, en ollut. Olin suunnitelmassani itseasiassa priorisoinut Tommy Hellstenin shown, joka vaihtui lennossa ihan vain kiertelyyn. En erityisemmin syttynyt Saulin teemasta, joten sorry…ei kerrottavaa. Näin kyllä sen iltapäivälehdissä esitellyn tolkuttoman pitkän signeerausjonon, mutta en tiennyt, että Sauli oli siellä jonon päässä.

Kiertelyn jälkeen kipaisin kirjautumaan hotellille. Huone oli Mr:in nimissä, joten jouduin soittelemaan kotiin ja pyytämään varausnumeroa. Muutoin huonetta ei olisi luovutettu minulle. Onneksi hän tapaa vastata heti puhelimeen, toisin kuin allekirjoittanut. Olen melkoinen painajainen tavoitettavuuden kannalta. Saattaa olla, että eläisin tyytyväisenä edelleen lankapuhelinaikaa, mikäli saisin valita.

Bodom-järven mysteeri ja Kyllikki Saari – murha.infolaisten peruskauraa

Söin hotellihuoneessa pikaisesti ruisleivän, ja lampsin takaisin kymmenen minuutin matkan messukeskukseen. Ihmisten tasainen virta hidasti edelleen kulkua, vaikka nyt poispäin lähteviä oli enenevissä määrin.

Illan ohjelmani painottui murhamysteerien maailmaan. Kävin kuuntelemassa kahden Suomen tunnetuimman murhamysteerin dokumentoinnista. Nykypäivän tekniikoilla nämäkin tapaukset olisivat ratkenneet hyvin todennäköisesti. Nyt voimme vain arvailla mitä on tapahtunut. Tunnetut tapaukset ovat saaneet villejäkin huhuja liikkeelle. On mm. uumoiltu, että Tapio Rautavaara, Kekkonen tai Mauno Koivisto olisivat kukin tahoillaan sekaantuneet Kyllikki Saaren murhaan. Monet ovat myös tunnustaneet murhan, kun harhoissaan ovat olleet varmoja syyllisyydestään.

Profiloija ja suomalaiset sarjamurhaajat – ei ihan kuin amerikkalaisissa sarjoissa

Illan toinen rikosaiheinen luento käsitteli profiloijan ammattia ja sarjamurhaajia. 90-luvun lopulla (?) katsoin profiloijasta kertovaa sarjaa. Nimeä en kuollaksenikaan muista. Kiinnostuin ammatista tuolloin kovastikin. Elettiin kuitenkin aikaa ennen “internet helposti jokaisen saatavilla“, joten en osannut etsiä lisätietoja kouluttautumista varten. Lähin tuolloin keksimäni polku kävi poliisin ammatin kautta. Jouduin tosin hylkäämään tämän vaihtoehdon heti alkuunsa liian huonon näön vuoksi.

Vastoin amerikkalaisia rikossarjoja profiloijat eivät suinkaan säntää rikospaikoille aistimaan tunnelmaa, vaan suorittavat työtään akateemisen tutkijan lailla kirjallisen aineiston avulla. Toki he saattavat kuunnella kuulusteluja, mutta toimivat pääosin teoreettisen viitekehyksen ja todennäköisyyksien maailmassa. Noin 60% sarjamurhaajista on psykopaatteja, ja lähes kaikilla on taustalla rikkinäinen lapsuus. Tämä ei varsinaisesti yllätä, ja toivonkin että voisimme panostaa lapsien ja nuorten sosiaaliseen huolenpitoon entistä enemmän. Kenenkään pienen ei pitäisi joutua kärsimään sukupolvista toiseen periytyineistä huonoista oloista.

Anna-Leena Härkönen, Katja Kallio ja Taskuopas – Ensimmäinen kirjailijoiden signeeraama teokseni

Iltajaksoni eniten odottamani esitys oli Anna-Leena Härkösen elämänkerta. Tosin, Katja Kallion kirjoittama teos ei ole perinteinen, kronologinen elämänkerta lähipiirin haastatteluineen päivineen, vaan enemmänkin kertomus siitä, mitä on ollut olla Anna-Leena Härkönen.

Härkönen tuntui olevan persoonaltaan ja olemukseltaan oikeastaan itseni vastakohta. Hän puhui hersyvästi, kuuluvalla äänellä, suoraan, nopeasti, rohkeasti ja pelottomasti. Kallio kuvasi hänen olevan jopa osin sinisilmäinen ja luottavainen ihmisiä kohtaan. Tämä on tietenkin johtanut siihen, että Härkösen elämässä on sattunut ja tapahtunut. Monelta osin hirvittäviäkin tapahtumia, joiden merkityksen hän on vasta nyt vanhemmiten paremmin ymmärtänyt.

Persoonan lisäksi Härkösen monipuolisuus taiteilijana kiehtoo. Läpimurtonsa lukioikäisenä tehnyt kirjailija on myös näyttelijä. Itse muistan hänet parhaiten Metsoloiden Liisana. Kiinnostuin Kallion ja Härkösen dynaamisesta esiintymisestä sen verran, että päätin ostaa Taskuoppaan omaan kirjastooni. Jaksoin jopa jonottaa teokseen omistuskirjoituksen itselleni. Siitäkin huolimatta, että se pilasi tarkkaan suunnittelemani aikataulun. Taskuoppaasta tulikin ensimmäinen, aitojen kirjailijoiden signeeraama teokseni. Toivon saavani elämänkerrasta opastusta rohkeampaan ja hauskempaan elämään.

Laura Gustafsson ja Lihakirja – positiivinen yllätys

Illan ja päivän viimeinen esitys yllätti positiivisesti. Senaatintorilla esiintynyt Laura Gustafsson ei ole kirjailijana itselleni tuttu. Hän kertoili kuitenkin intohimoisesti mm. eläinten oikeuksista ja naisten asemasta.

Tunnistin hänessä itseni vegaaniuden alkuaikoina. Halusin julistaa samoja asioita maailmalle, yhtä palavasti. En myöskään voinut (voi) käsittää, millä oikeudella ihmiset kuvittelevat olevansa eläinkunnan parhaita? Miksi on hyvä idea syödä lihaa ja juoda toisen eläimen tissimaitoa? Olemme kuitenkin osa eläinkuntaa. Itseasiassa vieläpä vain pieni massa, osana isompaa joukkoa.

Lihakirjan teemat siis puhuttelevat minua, mutta Gustafssonin mukaan kertojana on jänis. Jänis, jota hän kuvasi söpöksi. Tämä asetelma epäilyttää jostain syystä suuresti. Miten niin kertojana on jänis? Miksi juuri jänis? Tuntuu…ööö…oudolta. Katsellaan…Jos kirja on Nextoryssä saatavilla, niin todennäköisesti ainakin tutkin alustavasti mistä on kyse.

Rehellisesti, olin vähällä jättää Gustafssonin esityksen väliin pelkästään promokuvan vuoksi. Kuvassa kovan näköisenä esiintynyt kirjailija ei todellisuudessa vaikuttanut lainkaan kalsean ja kylmän imagon kaltaiselta. Minusta hän oli herttainen, hauska ja terävä. Sain kokea tutun tuulahduksen hyvälaatuisesta paatoksellisuudesta. Siitä, josta itse luovuin jossain vaiheessa lannistuneena ainaisen silmienpyörittelyn alla. Ehkäpä pitäisi vain kuunnella sisintään entistä tarkemmin? Ei luovuttaa.

Hengästyttävä päivä oli todellakin investoinnin arvoinen

Arvotan omaa aikaani korkealle, enkä haluaisi tuhlata sitä tilaisuuksiin, jotka eivät varsinaisesti kiinnosta. Kirjamessut olivat kuitenkin investoinnin arvoinen elämys, sillä poistuin keskuksesta sulkemisaikaan iloisesti sivistyneenä. Pääsin tutustumaan itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin. Elin esitysten mukana, ja voisin sanoa jopa ehkä löytäneeni jonkinmoisen yhteenkuuluvuuden tunteen.

Olen kirjoittanut koko seuraavan päivän raporttia messuilta. Pitkähkökään kirjoitus ei tuo oikeutta sille, miltä tuntuu kokea tunnelma fyysisesti paikan päällä. Olen varma, että minut nähdään messuilla jatkossakin. Edelleen toivon, että onnistuisin nipistämään useampia läsnäolopäiviä tapahtumaan.

Olin suunnitellut käyväni syömässä messupäivän päätteeksi. En kuitenkaan jaksanut enää yhtään väenpaljoutta, joten ostin (jälleen) ruisleivän iltapalaksi ja linnottauduin hiljaiseen hotellihuoneeseen loppuillaksi. Kerrankin sai luvan kanssa olla ihan hiljaa.

Yöllä kelloja oltiin siirretty tunnilla taakse, joten heräsin jo viideltä. Yövartiossa esityksen inspiroimana en ollut kuitenkaan milläsikään. Nousin ylös lukemaan ja suihkuun. Aamupala aukesi jo seitsemältä, joten suuntasin syömään tuhdin aamunavauksen kaikessa rauhassa.

Juna takaisin Vaasaan lähti 9:30. Navigoin raiteille Triplan kautta, joka vaikutti ihan yhtä “särkyneeltä” kuin ennenkin. Käytävien uumenissa nukkui ihmisiä. Jäin tuijottamaan erästä ulkomaalaisen näköistä miestä pitkäksi aikaa, koska minun oli varmistuttava siitä, että hän on ylipäätänsä elossa. Toivottavasti nämä ihmiset löytävät lämpimämmän paikan tulevaa talvea ajatellen. Heidän ajatukset lienevät jossain ihan muualla, kuin kulttuurikuplassa pörräävien inspiroitujien. Elämä on välillä raadollista.