Erik Axel Sund: Varistyttö

Varistytön takakannessa markkinoidaan, että kirja “Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla“. Larssonin Millenium-sarja on minusta vertaansa vailla, joten Varistyttö sujahti oitis kirjastokassiini kesälukemistoksi. Varistytöstä on tehty myös YLE Areenassa saatavilla oleva TV-sarja. En ole ohjelmaa katsonut. Mielestäni mikään TV tuotanto ei voi kilpailla oman mielikuvituksen kanssa, joten halusin lukea teoksen ensin ja muodostaa siitä oman elokuvani.

Dekkareiden suurkuluttaja(kin) järkyttyy

Varistyttö oli sen verran järkyttävää luettavaa, että olisin voinut elää loppuelämäni ilman kyseistä “informaatiota”. Kuten tiedätte, olen suuri dekkareiden ja nordic noirin ystävä. Olen kahlannut elämäni aikana läpi jos jonkinmoisia romaaneja, mutta mikään niistä ei ole saanut samanmoisia ahdistuksen tunteita aikaiseksi. Varistyttö on ehkäpä liian tarkka kuvauksissaan, vaikka ei kuitenkaan tolkuttomasti mässäile kauheuksien karsinassa.

Erik Axel Sundin ja Varistytön takaa paljastuvat ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Kaksikko on työstänyt tapauksen ympärille trilogian, joka on ollut varsinainen sekä yleisö-, että arvostelumenestys. Kirjan luettuani en ihmettele asiaa.

Kuolleita poikia vain ilmestyy esiin…

Varistytössä rikoskomisario Jaenette Kihlberg tutkii nuorten, kuolleiden poikien murhia. Pojat ovat ilmestyneet kuin tyhjästä. Kukaan ei tunnu kaipaavan heitä. Varteenotettavia epäiltyjä ei juurikaan ole, ja teoksessa rikoksen selvittely jääkin jotenkin taka-alalle.

Kirjan mieleen porautuvimmat osat löytyvät psykologi Sofian mielenmaisemaa, ja työtä kuvaavista kappaleista. Sofialla on potilaana erityisen monikerroksinen nainen, jonka kanssa nauhoitettuja keskusteluja hän alkaa kuuntelemaan ratkaisun avaimia etsiessään. Victorian kertomukset lapsena virinneestä hyväksikäytöstä, sekä nuoruuden kokemuksista asettavat Sofian äärimmäisen ammatillisen haasteen eteen.

Jeanetten tutkimuksiin hän ajautuu mukaan asiantuntijan roolissa. Hän on tehnyt tutkimusta lapsisotilaiden ja lapsena traumatisoituneiden henkilöiden parissa, ja jopa julkaisemassa aihepiiriin liittyvää kirjaa. Omat arpensa hänen arkeensa ovat jättäneet kokemukset Sierra Leonessa 2001. Hän joutui tuolloin konfliktin keskelle toimiessaan puolueettomana tarkkailijana ja faktantarkastajana.

Hienot henkilökuvaukset – jopa ärsyttävyydessään

Henkilökuvaukset Sofiasta ja Jaennettesta ovat ihailtavan onnistuneita. Siinä missä Sofiasta piirtyy kuva ajattelijana ja selkeästi haavoittuneena persoonana, on Jaennette käytännönläheinen, perinteitä arvostava ja voimakastahtoiseksi kuvattu. Luulen, että Jaenette ei olisi tosielämässä lainkaan minun tyyppiäni. Koin hänet monesti jopa ärsyttävänä. Mielenkiintoista olisi nähdä millaiseksi tv-sarja on hänet kuvannut ja profiloinut.

Rikoksia ihmisyyttä kohtaan – tapahtuu tänäänkin 🙁

Kirjassa kuvataan osin Sierra Leonessa tapahtuneita kauheuksia. Se saa ajattelemaan asioita uudelta näkökantilta. Länsimaalaiset auttajat, tai Punaisen Ristin työntekijät voidaan kokea itseasiassa uhkaavina, ulkopuolisina, jotka pyrkivät sekaantumaan asioihin. Paikallisesti avuntekijöitä ei välttämättä otetakaan vastaan avosylin pyyteettömästi, vaan ruokkivaa kättä saatetaan purra. Esimerkiksi kirjan lapsisotilaat olivat niin pahasti aivopestyjä, että koneen lailla pystyivät kylvämään ympärilleen tuhoa vailla tunteita. Melkoista luettavaa…

En halua paljastaa juonesta enempää, jotta kenenkään lukuelämys ei mene pilalle. En voi suositella kirjaa missään nimessä hermoheikoille tai ahdistukseen taipuvaisille. Kuvaukset hyväksikäytöstä ovat järkyttävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella kohtausten elävän monien painajaisissa vielä pitkään. Mikäli haluat kuitenkin sukeltaa uhrin mielemaisemaan, toimii kirja eräänlaisena ikkunana mielen synkkyyteen. Vaikka kyseessä onkin fiktio, niin silti se onnistui horjuttamaan ainakin omaa uskoani ihmisten perimmäiseen hyvyyteen.

Arvosanaksi tulee….

Olen yleensä tavannut antaa numeerisen arvosanan lukupläjäyksilleni, mutta Varistytön kohdalla tämä on vallan vaikeaa. Luin kirjan todella nopeasti, mikä on kohdallani merkki hyvästä tarinasta. Tylsemmän tarinan pariin ei ole niin kiire palata. Toisaalta kirjan teema on niin ahdistava, että sille ei kertakaikkiaan tee mieli antaa hyviä pisteitä. Kirja ei missään nimessä pyyhi Larssoneilla lattiaa, eli hän levätköön rauhassa. Annan arvosanaksi Varistytölle kaikesta sisäisestä vastustuksesta huolimatta 9/10.

Kovinkaan moni teos ei onnistu/ole onnistunut järkyttämään samalla tavoin. Saattaa olla, että jatkan sarjan toiseen osaan, jahka saan sen metsästettyä käsiini. Unissakulkija olisi saatavilla myös Nextoryssa, mutta lukisin sen mielelläni paperiversiona.

Mielipiteitä?

Mitä mieltä te olette Varistytöstä? Kannattaako uhrata aikaa tv-sarjan katsomiseen tai trilogian jatko-osiin? Luulisin, että sarja ei ahdistavuudeltaan kuitenkaan yllä kirjan tasolla?