Älkää ymmärtäkö väärin, en pane pahakseni syksyn saapumista ja pimeän laskeutumista kylmään pohjolaamme. Minulle syksy on aina merkinnyt uuden lukukauden alkua, ikäänkuin toista uutta vuotta. Välitilikauden päätöksessä huomasin, että olin kuluttanut enemmän läppäriä kuin tossuja ja mekkoja. Miten ihmeessä tässä näin on käynyt?
Juhannus on suosikkipyhäni. Se toimii usein kesän alkamisen riittinä. Hetkenä, jolloin maailma on saatu valmiiksi työelämässä, ja massat kirmaavat ansaituille kesälomille. Pyhään ei liity samanmoisia pakkosuorittamisen rituaaleja, kuin esimerkiksi jouluun. Riittää, kun ottaa rennosti ja nauttii vuoden pisimmästä päivästä. Elämästä.
En ole ikinä kokenut olevani erityisen lahjakas missään. Laulan iloisesti nuotin vierestä, jään urheilussa telineisiin, kun muut kiitävät jo pitkällä, tarvitsen informaation prosessointiin oman rauhan (ja mieluusti kynän, sekä paperin), enkä ole edes sulava ja charmikas seuranainen. Uskon, että ulkoinen lahjattomuus on kuitenkin vaikuttanut positiivisesti minäpystyvyyden käsitykseeni.
Rakastan ongelmanratkaisua. Minulla on välillä lähes lapsellinen usko omaan itseeni. Ajattelen usein vain ajan olevan ainoa este minun ja maagisen ratkaisun välillä. Ennen ensimmäistäkään oikeaa pakopelihuonekokemusta olin ihan varma, että konsepti on kuin luotu minulle. Vihjeiden tulkitsemista, päättelyä, järkeilyä, skenaarioiden valmistelua – saisin toimia oman elämäni Sherlock Holmesina. Sankarina. Täydellistä.
