Vanhojen kaivelu joutaisi joskus romukoppaan
Nykyisessä keskustellussa on havaittavissa trendi, jossa kaivellaan vanhoja vääryyksiä esiin. Jopa vuosikymmenten takaa. Niitä sitten joukolla ruoditaan, kauhistellaan, ja pyydetään anteeksi. Intuitioni huutaa, että tässä on jotain väärää. Kirjoittaminen auttaa minua jäsentämään ajatuksia, joten yritän metsästää tässä postissa mikä minua oikeastaan yrittää hälyttää taustalla.
Ihmisen muisti ei ole luotettava
Ihmisen muisti ei ole kovinkaan kummoinen objektiivisena tallentimena. Se on enemmänkin tulkitsija. Itselläni on tolkuttoman huono muisti. Minusta ei koskaan voisi kirjoittaa täydellistä elämänkertaa, tai tehdä dokumenttia, koska en osaa palauttaa tehokkaasti hetkiä muistista.
Onneksi kaksoissiskoni tasoittaa, ja taitaa muistelun itseäni paremmin. Toisaalta, ei ole harvinaista, että ajaudumme kinaamaan, kummalle jokin asia oikeasti tapahtui. Siis miettikäähän! Ajan kuluessa muistikuvat voivat haalistua, ja jopa vääristyä niin paljon, että et ole enää edes varma tapahtuiko jotain sinulle itsellesi, vai jollekin toiselle. Ihan hullua!
Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että muistot ovat oikeasti hataria. Tästä viitekehyksestä katsoen tulkinnalla on merkitystä. Sama tapahtuma voi herättää kahdella eri ihmisellä ihan erilaisia mielleyhtymiä ja tunnetiloja, johtaen tyystin toisistaan poikkeaviin muistikuviin. Melko vaarallista väärässä konteksissa käytettynä…USAssa ja Kanadassa on esimerkiksi purettu sadoittain tuomioita DNA-tekniikan kehittymisen myötä väärien silminnäkijähavaintojen johdosta.
Tästä syystä suhtaudun vuosikymmenten takaisiin, ehdottomiin, absoluuttista totuutta, tai tuomiota julistaviin ihmismielen tuottamiin “faktoihin” aina hieman varauksella.
Olemme kaikki aikakautemme ja kulttuurimme tuotoksia
Ihmisen käyttäytyminen on yleensä sidottu ympäröivän yhteisön normeihen. 1800-luvulla oli tuikitavallista, että…
- lapset tekivät pitkiä työpäiviä puutteellisissa olosuhteissa,
- eläintappeluilla huvitettiin markkinayleisöä,
- naiset olivat miehen omaisuutta, ja
- joitakin rotuja kuvattiin toisia alempiarvoisina.
Nykypäivänä, onneksi, ihmis- ja eläinoikeudet ovat kehittyneet. Asioita tulkitaan toisenlaisesta perspektiivistä, ja normit ovat muuttuneet. On terveellistä reflektoida taaksepäin, ja oppia historiasta.
Hyväksyn yhteisöjen toiminnan vahvan ja näkyvän kritisoinnin, eli toisin sanoen sen, että kritisoimme samalla kollektiivisesti itse itseämme. Yksittäisten ihmisten tuomitseminen sitomatta tekoja aikakauden normeihin on kuitenkin mielestäni vähintäänkin kyseenalaista.
2080-luvulla tuomitsemme luultavasti jyrkästi nykyiset some ja tiktok-trendit, ihmettelemme ajanhaaskaustamme pienten puheliruutujen ääressä, ja analysoimme Putinin ja Trumpin touhuja (ja samassa itseämme tässä koko yhtälössä) – jälkiviisaina. Moraalikäsityksemmekin voivat olla nykynäkökulmasta katsottuna villejä.
Emme ehkä ole niin varmoja kuin luulemme
Olen huomannut ikuisena ihmistentarkkailijana, että pisimmälle pääsevät helpoiten äärimmäisen itsevarmasti esiintyvät yksilöt. Polarisoivaa puhetta voi olla helppoa kuunnella, koska se on usein äärimmilleen yksinkertaistettua. Tarvitsee ajatella itse vähemmän. On helpompi vain seurata, ja täten myös kuulua joukkoon.
Epävarmuus listataan usein heikkoutena, epätoivottavana käytöksenä. Miksi? Miksei kukaan kysy, että mistä ns. epävarmuus johtuu? Tai miksei kukaan vahvemmin kysy, että miten niin “tiedät”?
Olisi helpompi hengittää, jos eläisimme maailmassa, jossa on terveellistä, ja jopa suotavaa ajatella lähtökohtaisesti, että…”kaikki, myös minä, voi olla väärässä“. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olemme vielä melko kaukana tästä utopiasta.
