Pakopelihuoneessa pohdiskelemassa

Rakastan ongelmanratkaisua. Minulla on välillä lähes lapsellinen usko omaan itseeni. Ajattelen usein vain ajan olevan ainoa este minun ja maagisen ratkaisun välillä. Ennen ensimmäistäkään oikeaa pakopelihuonekokemusta olin ihan varma, että konsepti on kuin luotu minulle. Vihjeiden tulkitsemista, päättelyä, järkeilyä, skenaarioiden valmistelua – saisin toimia oman elämäni Sherlock Holmesina. Sankarina. Täydellistä.

Kaksi pakopelihuonekokemusta sen kertoo

Tänään olen kokonaista kahta pakopelihuonekokemusta viisaampi. Ensimmäinen elämykseni tapahtui Tampereella Mysteerissä muutama vuosi sitten. Tällä viikolla pääsin testaamaan Vaasan Makeitout konseptin, ja verestämään tunnelmiani pakopelihuonepelaajana.

Kahden kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta olevan ihan surkea pakohuonekandidaatti. Sellainen, jota kannattaa vältellä joukkuejaoissa. Enkä pane pahakseni lainkaan.

Mutta missä on strategia?

Ensinnäkin, en ottanut omissa etsiväfantasioissani huomioon, että pakopelihuoneessa toimitaan ryhmänä. Olin kuvitellut itseni tarkkaavaisena kynän ja paperin kanssa toimivana, lähes filosofisiin sfääreihin taipuvana ajattelijana. Nå, todellisuudessahan molemmissa kokemuksissani joukkuekaverini jaksoivat kuunnella ensimmäisen vihjeen ja intron hienosti, mutta heti sen jälkeen alkoi härdelli.

Ei tietoakaan yhteisestä suunnittelusta tai strategioinnista. Vahvan sensoriset ja rohkeat tyypit vain lähtivät kokemaan huonetta ja etenemään oman päänsä mukaisesti. Kaikki tuntuivat tietävän mitä tehdä. Jäin haukkomaan henkeä, kuin kala kuivalla maalla.

Tokihan sitä olisi voinut itse ottaa jonkinmoista ns. johtajan roolia ja kysyä, hei mikä on suunnitelma? Mutta, miksi pilata toisten intoa ja iloa päsmäröinnillä, muottiin pakottamisella?

Analyysiparalyysi

Tunsin itseni hitaammaksi ja tyhmemmäksi kuin koskaan. Olen aina tiennyt prosessoivani tietoa jotenkin eri tavalla suhteessa muihin, paljon hitaaaaaammin. En osaa pysyä oikealla tasolla. Ikäänkuin minulta puuttuisi se taso kokonaan.

Esimerkiksi, kun virallisessa lomakkeessa kysytään onko sinulla silmälasit, niin en tiedä miten vastata. Halutaanko kysyä konkreettisesti, että onko minulla silmälasit, koska fyysiset silmälasit saattaisivat estää tietyt harjoitteet? Mitähän sellaiset voisivat olla? Entä jos on piilolasit? Pitääkö silloin vastata kyllä vai ei? Vai kysytäänkö itseasiassa onko vastaajalla huono näkö? Jos kysytään näön tarkkuutta, niin miten huono näkö on riittävän huono, että pitäisi vastata kyllä? Miksi kysytään onko minulla silmälasit, mutta ei kysytä miten prosessoin näkemääni? Miksi ei kysytä, mitä teen näkemälläni tiedolla?

Ja niin edelleen, tiedättekö, loputon suo, jolloin yksinkertaiseen kyllä/ei kysymykseen vastaamiseen menee sekunnin sijasta 30 minuuttia. Vaikka ei todellakaan pitäisi.

Jos kävelee arjessa päin lasiseiniä, niin pakopelihuoneen vihjeet tuskin alkavat mystisesti pomppia silmille

Pakopelihuoneet laukaisivat minussa outouden kokemuksen suhteessa muihin. Miksi minun täytyy olla tälläinen? Miksi en voi vain varman letkeästi rämplätä lukkoja kaikilla mahdollisilla löytämilläni numerosarjoilla? Löydän lohtuni kuitenkin persoonallisuusteorioiden salatusta maailmasta. Olen vain koodattu introspektiirisempään tapaan elää. Vielä tulee hetki, kun löydän sillekin käyttötarkoituksen.

Yritin hypätä härdelliin mukaan, eläytyä rooliin ja lähteä tarkkailemaan ympäristöäni. Viis suunnitelmasta siis. Ongelmani numero kaksi nousi nopeasti pintaan. En ole kovinkaan hyvä havaitsemaan oikeaa ympäristöä, konkreettisia asioita.

Olen perheessämme se, joka ei huomaa kissan repineen tapettia, muoviroskan tipahtaneen vahingossa biojätteeseen, tai lumikolan jääneen nojaamaan toukokuussa tarpeettomana varaston oveen. En vain yksinkertaisesti hahmota tälläisiä poikkeamia samoin kuin vahvat sensorit, jotka saattavat suorastaan ahdistua epäkohdista ulkoisessa maailmassa.

Sanomattakin on siis selvää, että seinät ja esineet eivät ala mystisesti puhua minulle vihjeitään myöskään pakopelihuoneessa. Yritän keskittyä sen verran, että en ainakaan vahingossa paina paniikkinappulaa.

Tärkeintä on kuitenkin lopulta hyvä tunnelma

Mutta, eipä siinä mitään. Tärkeintä harrastuksissa on kuitenkin hyvä tunnelma. Molemmilla kerroilla joukkueillamme oli äärettömän hauskaa, ja aika kului hirveän nopeasti. Innostunut energia suorastaan säteili monen olemuksesta, ja siitä oli helppo nauttia.

Myös huoneiden järjestäjät olivat nähneet valtavasti vaivaa konseptien suunnitteluun, sekä oikealla tavalla haastavien kokonaisuuksien luomiseen. Suosittelen vahvasti haastamaan itseään, ja käymään ainakin kokeilemassa omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Ehkäpä sinun Sherlock Holmes vain odottaa vapautumistaan yhdessä Suomen lukuisista pakopelihuoneista?