Anna Jansson: Musta perhonen. Miten tullaan tuhopolttajaksi?

Kesähelteillä viihdyn mainiosti hyytävien romaanien parissa. Pohjoismaiset trillerit toimivat parhaiten, kun tarkoituksena on sukeltaa muihin maailmoihin vähällä vaivalla. Kesän alkajaisiksi kävin kirjastossa lainaamassa läjän luettavaa: muutamia rikosjännäreitä, ja oheen hieman kasvuun ohjaavaa kirjallisuutta.

Aloitin luku-urakan ns. tutusta ja turvallisesta, eli Anna Janssonin romaaneista. Olen lukenut paljon jo yli 20-vuotta jatkunutta Maria Wern-sarjaa. Haasteeni on, että en ole pitänyt lukemisistani kirjaa, joten välillä huomaan viettäväni aikaa jo kertaalleen luetun kirjan parissa. Tämä on itselleni kauhistus, koska en ole niitä tyyppejä, jotka lukevat hyviä(kään) kirjoja useaan otteeseen. Sama koskee itseasiassa myös TV-sarjoja ja elokuvia.

Viimeisestä Anna Janssonistani on vierähtänyt tovi, joten en ihan muistanut hänen kirjoitustyyliään. Mustaa perhosta en onnekseni ollut lukenut aikaisemmin, joten enpähän turhaan raahannut painavaa kassia kotiin.

Musta perhonen, Anna Jansson, 2005, 360 s.

Musta perhonen kertoo Österbrohun tunteitaan Maria Werniä kohtaan pakoon muuttaneen Per Ardvidssonin tutkimuksista tuhopolttajan riivaamassa kaupungissa. Kaupunkiin vetää puoleensa myös Perin sisko Pernilla, josta hän saa tietää vasta kuultuaan kuolevalta isältään olevansa adoptiolapsi. Uutinen ajaa Perin jonkinmoiselle henkiselle tutkimusmatkalle pohtimaan minuuttaan rikosten ratkaisemisen ohella.

Geenien uhri vai geneettinen potentiaali?

Kuvaus adoptiosta ja Perin pohdinnat sen ympärillä saavat miettimään, miten paljon geenimme ja DNA määräävät kohtaloamme maailmassa? En haluaisi olla ns. geenieni uhri. Toivoisin olevani itse elämäni puikoissa. Luultavasti jokainen meistä haluaa.

Tiedostan kyllä geeniperimän merkityksen, mutta yritän ajattella sitä enemmänkin geneettisen potentiaalin kautta. En ole 100% varmasti vielä lunastanut kaikkea piilotettua potentiaalia. Ajattelen, että minulla on tietty biologinen lähtökohta, mutta voin itse valita ympäristöni, ja sen miten vuorovaikutan geenieni kanssa.

Mikä tekee henkilöstä tuhopolttajan?

Kirjan parhainta antia ovat kuvaukset Pyret -nimisen, lapsuudessa pahasti traumatisoituneen ja äitinsä hylkäämän tuhopolttajan mielenmaisemasta.

Sieluni syvyyksiä miellyttää, kun kirjoissa ei keskitytä ainoastaan kuvaamaan pahiksen pahuutta, vaan myös heidän lähtökohtiaan jättäen lukijalle itselleen tulkinnan varan. En puhu teon oikeutuksen puolesta, vaan enemmänkin kokonaisuuden hahmottamisesta. Kun ymmärrämme ison kuvan ja riippuvuudet, voimme tehokkaammin ymmärtää toistemme käyttäytymistä ja ennaltaehkäistä pahuutta, tai ihan vain pientä ilkeyttä. Kunpa vain jaksaisimme muistaa tämän oman navan kaivelun ohella…

Kiinnostuin sen verran tuhopolttajien sielunmaisemasta, että selvittelin tarkemmin millaisia yleisiä persoonallisuuspiirteitä heillä on. Tapaukset tietenkin vaihtelevat, mutta rikospsykologien mukaan monia yhtäläisyyksiäkin löytyy:

Ohkaiset kasvun edellytykset edesauttavat tuhopolttajan tielle ryhtymistä. Monella taustalla on lapsuudenaikaisia traumoja, kaltoinkohtelua, väkivaltaa tai laiminlyömistä. Sosiaalinen eristyneisyys on myös yksi riskitekijä, ja voi juontaa juurensa juurikin lapsuuden aikaisista traumoista. Impulsiiviseen käytökseen ja tuhopolttoihin voivat altistaa myös syvä taloudellinen ahdinko.

Tuhopoltot toimivat voimannäytteinä, ja keinona purkaa kipua. Toiminnalla haetaan myös huomiota, ja mahdollisesti kostoa historiassa kokemia vääryyksiä kohtaan. Tästä syystä on helppo uskoa, että yllä olevat riskitekijät ovat totta. Osa niistä näyttäytyy vaikuttavina tekijöinä myös Anna Janssonin romaanin tuhopolttajan kohdalla.

Suhdekuvaukset olisivat voineet jäädä vähemmälle huomiolle

Kirjassa keskityttiin rikosten ratkomisen ohella runsaahkosti myös romanttisten suhteiden kuvauksiin. Nämä osuudet olisivat mielestäni voineet jäädä vähemmälle huomiolle.

Oli jokseenkin turhauttavaa lukea toivottomasta rakkaudesta “pyhää” ja täydellistä Maria Werniä kohtaan. Myös Perin laastarinomainen hullaantuminen Feliciaan vaikutti enemmänkin romanttisten elokuvien kohtauksilta, kun rikoskirjallisuuteen sopivalta sivujuonelta.

Joo-o, tiedän olevani jähmeä. Olen lajityypillisesti enemmänkin inhorealistisen nordic noir:in kannattaja, joten ehkä siksi moinen “iloittelu” meni ihon alle ärsyttävänä nyanssina.

Keskiarvo kamaa pohjoismaalaisessa rikoskirjallisuudessa

Kokonaisuudessaan lukuelämyksessä jäätiin plussan puolelle. Jos kirja saa minut googlailemaan, pohtimaan ja etsimään tietoa jostain teemaan liittyvästä asiasta, niin se on ajanut tehtävänsä. Tässä tapauksessa opin enemmän tuhopolttajien sielunmaisemasta, ja Maria Wern sarjan muidenkin henkilöiden motiiveista ja ajatuksista.

Suosittelen Mustaa Perhosta nopealukuista jännäriä kaipaavalle, pohjoismaalaiseen jännityskirjallisuuteen ihastuneelle lukijalle. Kokonaisuudessa pisteet tälle kirjalle ovat 7/10, eli ihan kelpo keskiarvosuorituksella mennään.